Onni ja äly olivat häntä alussa auttaneet saamaan pientä pääomaa. Kun muutamia vuosia sitten karjalaiset kyläkunnat saivat oman maapalstan lohkaistuksi erilleen valtion yleistnaasta, lienee Riion Pekka käyttänyt tilaisuutta tukkipuita myydäkseen, ennenkun siitä tuli kielto. Tällä tavalla alkuun päästyään pani hän heti rahansa siihen liikkeesen, jota hän nyt suurella menestyksellä harjoittaa.
Samoin kuin niin monet muutkin vähän varakkaammat karjalaiset ostaa hän näet vuosittain suuret määrät tavaraa Pietarista ja palkkaa miehiä niitä kantamaan ympäri Suomea; itse hän tekee suuria kauppoja ostamalla lintuja ja nahkoja sekä kaikilta Suomen markkinoilta, joilla hän talven pitkään matkustelee, että myöskin omalta paikkakunnaltaan, jolle hän siten toimittaa hyvinkin arvokasta rahanansiota. Tuolla tavoin kootut tavarat sitten lähetetään Pietariin ja Sunkkuun ja myydään siellä hyvällä voitolla. Näiden rahalähteiden lisänä on hänellä vielä kolme kauppapuotia, yksi Joensuussa, toinen kotonaan ja kolmas Repolan kirkolla.
Monilta matkoiltaan Suomessa, josta on kotoisin hänen niinkuin kaikkien muidenkin karjalaisten varallisuus, on Riion Pekka tuonut tullessaan suomalaiset olotkin kotiinsa. Sekä sisällä että ulkona on siinä melkein kokonaan suomalainen leima, tietysti kuitenkin osaksi sekoitettuna venäläisiinkin tapoihin. Niinpä oli esim. hänen vaimonsa, herttaisen ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, joka palveli meitä sydämmellisellä ja leppoisella kohteliaisuudella, puettuna aivan suomalaiseen, savolaiseen malliin.
Suomalaisesta vaikutuksesta pisti kuitenkin enin kaikista silmään Riion Pekan maanviljelys. Peltoja oli hänellä talonsa ympärillä useampi tynnörinala ja lehmiä kuului olevan toista kymmentä, jota sikäläisiin oloihin nähden voisi sanoa miltei suurviljelykseksi. Tässä toimessaan on hänellä hyvänä apuna tuo äsken mainittu höyrypursi, jolla hän nopeasti kulettaa työväkensä milloin millekin puolelle tuota kolmea peninkulmaa pitkää ja peninkulmaa leveätä Tuulijärveä, jonka rannoilla olevilta soilta ja joiltakuilta luhdilta hän saa kerätä heinät karjalleen.
Tuollainen suuri hovi keskellä sydänmaata on tietysti mieluisa käyntipaikka kaikille niille, jotka sielläpäin Suomen puolelta matkustelevat. Melkein joka vuosi käy siellä Karjalan herroja karhun ampumaretkillään. Arvokkaimpia käypäläisiä oli kuitenkin ollut pari vuotta sitten Lusmassa vieraillut Kuopion läänin kuvernööri. Emme olleet kauvan jutelleet isännän kanssa, ennenkun puhe kääntyi tähän käyntiin. Sen johdosta tuli isäntämme myöskin kertoneeksi erään seikkailun, joka seuraavana talvena oli tapahtunut Kuopiossa ja jossa hän ja kuvernööri olivat päähenkilöitä.
Riion Pekalle oli näet tullut Pietarista niin kiire lähtö Kuopion markkinoille, ett'ei hän ollut ehtinyt hankkia itselleen passia viranomaisilta. Mutta kun hän alkaa tehdä kauppaansa kaupungin torilla, niin ilmaantuu sinne poliisi ja vaatii papereita. Kun niitä ei ole, täytyy jättää kaupat kesken ja lähteä viskaaliin. Viskaali vaatii passia. Kun sitä ei ole, niin kysyy hän, eikö hänellä olisi jotain tuttavaa, joka voisi taata, ett'ei hän ole mikään vaarallinen mies, joka kulkee luvattomilla retkillä. Olisihan niitä ollut Riion Pekalla kauppalankoja paljonkin, mutta kun ne noin turhanpäiten häntä ahdistelivat, niin pisti hänen päähänsä tehdä pieni kepponen. »Eihän miulla ouolla miehellä ole teällä muita kuin yks ainoa mies, ku milma tuntee, voan enhän mie tiejä, miten heän teille kelvannoo?»—»Kuka se olisi, voithan sanoa edes sen, niin katsotaan sitten, mitä voidaan tehdä.»—»Ka, käihän tuo meillä mennä kesänä kupernyöri, tuntenetteko hänet, mutta varmaan hän minut tuntee.»
Viskaali vähän ällistyi, mutta ei ottanut vielä uskoakseen, ja lähetti hänet poliisin kanssa kuvernöörin luo. Siellä otettiin hänet avosylin vastaan, vietiin kuvernöörin omaan kammariin ja poliisi sai tehdä kunniaa porstuassa. Pekka selitti asiansa ja kuvernööri lupasi antaa viskaalille käskyn, ett'ei Riion Pekkaa saa ahdistaa, vaan saakoon hän vapaasti tehdä kauppojaan. Vaan tämä tahtoi paperia itselleenkin. »Anna sie moaherra miulle oikea paperi», pyysi hän, »anna semmoinen kirja, jota mie soan näytteä kaikille siun rengilles, kun hyö ei milma tuntene kaikki ja ehkä vielä tulloot milma uuvelleen vangitshemaan ja minun täytynöö toas tulla siulla heille sanottamaan kuka mie oun. Niin että anna sie miulle heijän jalkavaivoja säästäessäs, anna miulle se paperi omaan taskuuni.»
Kuvernööri mietti vähän, repäsi sitten lehden taskukirjastaan ja kirjoitti siihen, että Riion Pekan pitää antaa rauhassa markkinoida markkinoitavansa missä ikänä hänen asiansa Suomen rajain sisällä sitä vaativat.
Ja apu siitä lähti. Joka kerta kun se poliisi, joka oli Riion Pekkaa vankina kuletellut, nyt kulki ohitse, niin nyökytti se jo kaukaa päätään ja teki kohdalle tultuaan kunniaa kuin sotamies upseerilleen.
»Ka, niinhän tuo miulle hyvästi käi sillä kertaa, voan ei tieä, missä oltais kallihit tavarat, jos ei ois sattunut tuttu hyvä herra apumiehekseni.»