* * * * *

Kokous pidettiin ihanimmalla Pohjanmaalla kesän ihanimmillaan ollessa, heinäkuun 5 p:nä. Sisä- ja rantasuomalaiset pitävät yleensä Pohjanmaan seutuja rumina eivätkähän pohjalaiset itsekään vaadi mitään kauneuden palkintoa lakeuksilleen. Mutta kaikkihan on niinkuin sitä katsoo. Ja kun minä Lapuan kirkonkylän takana olevalta harjaanteelta katsoin lakeutta edessäni, niin oli se sillä kertaa minusta kaunein näköala mitä aikoihin olin nähnyt. Ei mikään maisema ole itsessään kaunis, kaunis on se vain sikäli, kuin siinä on karaktääriä, leimaa. Onhan niitä meillä metsiä, on järviä, on välistä aivan ikäväksi asti tuota synkän sinistä ja sitä ruskean harmaata, josta siellä täällä pilkoittaa joku vihreä tai kellahtava ruispelto. Mutta harvassa on tuollaista rannatonta lakeutta, yhtä ainoata vihreätä viljelysmerta, harvassa noin paljon ja noin upeita suuria, varakkaita taloja. Mikä ääretön määrä työtä siinä onkaan mahdettu vuosisatain kuluessa tehdä, ennenkun viljelys on saatu sille kannalle, millä se siinä nyt on edessämme. Sillä se on ollut korpea ja se on ollut suota ja nevaa, siinä on taisteltu vilua ja hallaa vastaan ehkä enemmän kuin missään muualla. Että Suomen karu luonto on siihen määrin saanut luvan muotoaan muuttaa ja taipua inhimillisen tahdon alle, se on sellainen todistus tämän kansan tarmosta, että tuntuu loukkaukselta epäillä sen tulevaisuutta millä muullakin alalla tahansa, kun se vaan tahtoo tämän tulevaisuutensa puolesta jotain tehdä. Sitä enemmän, kun ne eivät ole orjat, jotka ovat tässä raataneet, eivät herrain rengit eivätkä suurten kartanojen kidutetut muonamiehet, vaan vapaat talolliset omilla konnuillaan omine väkineen, omine poikineen ja tyttärineen. Ja se työ jatkuu yhäkin. Yhä uusia ojia kaivetaan, yhä uusia maanalaisia kantoja ja juuria kiskotaan päivänvaloon. Tuskin on maata niin huonoa, suota niin rahkaista, jota ei pakotettaisi viljaa lainehtimaan ja karjalaumoja selässään kantamaan. Yhä uusia asuntoja ilmaantuu, yhä tihenee asutus ja kirkonkylä laajenee, muuttuen vähitellen, kaupungiksi, sellaiseksi maata viljeleväksi kaupungiksi, joita tapaa vanhain kulttuurimaiden parhailla viljelysseuduilla. Se on kuin kuva tulevasta Suomesta. Ja eikö maisema, joka tätä tulkitsee, olisi kaunis?

Mutta onhan se sitäpaitse itsessäänkin kaunis mitä ihanimman kesäillan valossa, kiedottuna hienoon kytösavun huntuun, jota soista tupruilee ja joka suota tuoksuu, tuoksuu noita väkeviä yrttejä, jotka vuosituhansia ovat kukkineet ja kaatuneet ja maaksi maatuneet, mutta joiden hengen nyt tuli eloon herättää.

Se oli komea näky, se oli mahtava maisema.

Mutta komea oli sekin näky, joka meitä seuraavana aamuna kirkolla kohtasi. Kirkko on tavallisestikin pitäjän keskusta, sinne ne kaikki sen tiet johtavat, niinkuin Roomaan muinoin, mistä vaan suinkin pääsevät. Mutta niin näkyvästi, niin ilmeisesti kuin Lapualla tämä aate harvoin toteutuu. Niinkuin säteet tuon laajan lakeuden ympyrän kehästä tuovat tiet kahden joen niemeen, jossa kirkko seisoo. Ja teitä myöten rientää kansaa loppumattomissa jonoissa keskustaa kohti.

Liekö se aikaisemman lapsuuteni ajoilta jäänyt muisto, jolloin vanha körttipuku vielä oli yleinen Savossakin, liekö se se, joka sen tekee, mutta ei minusta ole kansa koskaan oikein kansalta tuntunut ilman tätä vanhaa vaatetusta. Se ei ole vaan muotia, ei vanhaa tapaa tuo puku, sillä on syvemmät juuret. Se ikäänkuin tulkitsee Suomen maalaisväestön luonteen parasta puolta: vakavuutta, yksinkertaisuutta, lujuutta, omintakeisuutta ja omistaan elämistä; Kun näkee tätä pukua kantavain joukossa jonkun tavallisiin ostovaatteihin puetun likaisine urheilupaitoineen, on körttimies hänen rinnallaan kuin ruhtinas.

Tätä ruhtinaallista väkeä oli täynnä kirkkomäki ja kirkko tungoksellaan. Tuskin ihmeekseenkään näki siellä muunlaista pukua. Se oli niin puhdasta, niin kokonaista, niin tyylikästä kuin on vaan se, mikä on vanhaa, koeteltua, horjumatonta. En väsynyt sakastin ovelta katselemasta noita jakaukselle kammatun tukan reunustamia kauniita miesten kasvoja, noita sielukkaita silmiä, noita korkeita otsia, ja sinisten huivien suojasta katselevia naisia heidän virttä veisatessaan. Kuinka monta syvää ilmettä, kuinka paljon totista mietettä ja tyyntä hartautta! Ja millä jännityksellä ne seurasivat saarnaa! Ei missään esiinny ilme ihmisen kasvoissa niin kauniina ja puhtaana kuin jonkun henkisen toiminnan kestäessä, olkoon se uskonnollista tai muuta aatteellista laatua. Ken tahtoisi kuvata Suomen kansaa sen ihanteellisessa ilmestysmuodossa, hän katselkoon sitä kasvoihin jumalanpalveluksen aikana maalaiskirkossa, kun se kuuntelee jonkun ihailemansa opettajan esitystä.

Vaikutusta lisäsivät ne muistot, jotka olivat tähän ympäristöön kiinnitetyt. Oltiin Lapualla, Niilo Kustaa Malmbergin vanhassa pitäjässä, samassa kirkossa, jossa hän oli luihin ja ytimiin tärisyttänyt sen ajan raainta rahvasta, kesyttänyt karhut, ajanut sudet lammaskarsinaan ja sinne telkinnyt katumusta tekemään. Hänen kuoltuaan ja muiden vanhain johtajain kuoltua oli lauma hajaantunut, harrastus laimentunut. Mutta nyt on hänen poikansa taas järjestänyt joukon, puhaltanut siihen uutta tietoisuutta itsestään, uudistanut vanhat tavat ja sovittanut ne uuden ajan vaatimuksiin—se oli hän, joka saarnasi. Ja vanhat miehet sanoivat kuulevansa esityksessä isän kaikua pojassa.

Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, oli määrä kokoontua varsinaiseen juhlaan. Se pidettiin Sinninmäen talossa, noin puolitoista peninkulmaa kirkolta nevojen takana. Tie sinne kulki kilometrittäin yhtenä suorana viivana ja niin pitkältä kuin silmä kantoi oli hevosta hevosen takana ja jalkaväkeä tie täynnä, yhä sankemmissa ryhmissä, kuta lähemmä kokouspaikkaa tultiin. Oli polkupyöräilijöitäkin körttitakissa ja kurpposkengissä. Tuntui kuin ei maailmassa olisi muuta kansaa ollutkaan kuin tätä herännyttä. Tuli herroja vastaan, joitain valtion virkamiehiä. Saivat ajaa syrjään ja odottaa, silmässä kummasteleva katse, vaikkakin huulilla yritys yleenkatseelliseen hymyyn. Toiset olivat ajat nyt, toiset yli puoli vuosisataa sitten, kun noiden isät kulettivat näiden poikia käräjissä korkean esivallan käskystä.

Tulin ajatelleeksi monia muita kesäisiä juhlia, joihin kansa rientää. Kansako? Harvoin niissä kansaa näkee, varsinaista kansaa. Onko niissä jotain, joka on kansalle vierasta, laulujuhlissa ja sen semmoisissa? Onko tässä jotain, joka on enemmän sen omaa henkeä? Jotain siinä lienee, ei vaan vanhaa tapaa, joka saattaa tuhannet jättämään työnsä, sadat valjastamaan hevosensa tuntemattomien kyyditsemiseksi ja ravitsemiseksi. Hevosia oli seisonut kirkkomäellä valmiina viemään ketä vain halutti rattaille astua. Eikä ollut ero sillä kuuluiko »joukkoon» tai ei. Kaikki otettiin vastaan yhtä vieraanvaraisesti.