ROUVA LINDH. Pahastuen. Suo anteeksi, että pyysinkään … mutta minä unohdin … sinä tietysti halveksit minua niinkuin kaikki muutkin.
HANNA. Entä sinä itse?—En ymmärrä, en suorastaan ymmärrä, kuinka sinä voit olla täällä?
ROUVA LINDH. Enhän ole voinut häntä jättää … mutta … minä olisin ollut tuhat kertaa ennemmin Vjatkassa kuin täällä…
On vähällä puhjeta itkuun.
HANNA. Ystävällisemmin, ikäänkuin hiukan heltyen. Elä nyt, rakas… Mutta sano minulle, koska nyt kerran itse otit sen puheeksi … kuinka on sittenkin mahdollista, että te tulitte tähän taloon … kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut … etkö olisi saanut sitä estetyksi?
ROUVA LINDH. Raukeasti. Minäkö? En ole mitään voinut … en ymmärrä häntä, en tunne häntä enää. Hän sanoo, että oli hänen velvollisuutensa, hänen isänmaallinen velvollisuutensa ottaa virka vastaan … olisi muuten tullut venäläinen mies. Täytyi »pelastaa, mitä pelastettavissa on» … se on nyt sitä, sinä tiedät.
HANNA.
Ja mitä hän on pelastanut?
ROUVA LINDH. Niin, mitä?… Ei meiltä muuten liioin mitään kysytty. Vaadittiin, puristettiin joka taholta, se oli puolueen tahto, johtajain tahto. Sitä vaatii läänin paras, isänmaan onni, suomalaisuuden asia.
HANNA. Kiinteästi.
Suomalaisuudenkin?
ROUVA LINDH. Jotakin semmoista… Lienee peloitettu silläkin, että hän voisi menettää entisen virkansa, ellei ottaisi vastaan uutta. Mitä minä tiedän, en tiedä mitään muuta, kuin että sen jälkeen, kun tulimme tähän taloon—ovat omat lapsemmekin meidät jättäneet.