HANNA. Uudelleen nousten.
Se ei olisi murha, se olisi tuomion täytäntöön pano—kansan tuomion!—
Jumalan tuomion!
AILI.
Äiti, sanotko sinäkin sen?
ROUVA LINDH on tullut hiljaa sisään, kasvoilla onnellinen ilme.
ROUVA LINDH. Pyydän anteeksi, tulin vain, tahdoin vain, kun pyysit—että ehtisit junaan.
HANNA. Säpsähtää, tointuu, muistaa.
Onko vastaus saapunut?
ROUVA LINDH.
Niin, se tuli juuri, kenraalikuvernöörillä ei ole mitään sitä vastaan.
HANNA. Ei ole mitään sitä vastaan … minä siis saan!… Lapset, ei muisteta nyt, ei ajatella nyt enää, ei ajatella nyt muuta kuin miten saamme isäparan hänen viimeiseen lepoonsa.—Minä ehdin vielä junaan? Todellako? Kiitos, Hilda! Minä ehdin vielä … huomenna olen täällä… Yrjö, riennä kutsumaan ajuria!
ROUVA LINDH.
Enkö minä ehkä saa tarjota sinulle omaani?
HANNA. Kiitos, Hilda!—Mutta eihän minulla ole mitään paperia näytettävänä santarmeille, jos ne sitä vaativat. Sitä en ehdi saada mukaani.
ROUVA LINDH. Edvard tietysti sähköttää siitä sinne suoraan. Hän … hän kyllä pitää siitä huolen.