LINDH. Minulle on tuiki samantekevää, maatuuko multani toisessa hautuumaassa tai toisessa, rajan tuollako puolen vai tällä.
ROUVA LINDH. Sinulle? Mutta kun se ei ollut yhdentekevää hänelle, ja kun se ei ole sitä Hannalle—vihasitpa sinä häntä kuinka tahansa, mutta kun hän kerran on tuonut hänet tänne—minne hän hänet sitten vie? Takaisinko? Jonnekin rajan taa?—Tämä on niin raakaa, niin tylyä, niin epäinhimillisen julmaa. Saavathan viholliset sodassakin haudata kuolleensa, mihin itse tahtovat. Jos täytyy tukehduttaa kaikki jaloimmat tunteet, jos täytyy repiä rinnastaan kaikkein hellin ja pyhin—jos isänmaa täytyy pelastaa tällä tavalla, silloin on parasta, että sitä ei pelasteta ollenkaan.
LINDH.
Isänmaa on pelastettava tavalla millä tahansa.
ROUVA LINDH. Ajattele, jos minä olisin hänen asemassaan, Edvard!—Minä rukoilen sinua, anna sydämesi puhua, anna politiikan olla—anna sydämesi puhua!
LINDH. Synkästi ja karkeasti. Ja ovatko he … onko hän, tuo Hanna, onko hän antanut sydämensä puhua? Kuka on minua häväissyt, panetellut, lokaan ryvettänyt enemmän kuin he … silloinkin kun ei vielä ollut vähintäkään syytä? Sentähden vain, että minä en voinut hyväksyä kaikkia heidän hullutuksiaan … etten voinut asettua heidän riviinsä tuomitsemaan kansamme parhaita…
ROUVA LINDH.
Ja nyt sinä näin kostat?
LINDH.
Minä en kosta, mutta jos sen tekisinkin…
PESONEN tulee.
PESONEN. Siellä on rehtorska ja ylioppilas Lindh, ne pyytävät päästä herra kuvernöörin puheille.
LINDH.
Odottakoot eteisessä!