Tarkastakaamme, miten hän on toteuttanut ohjelmaansa runsastuotteisen runoilijakehityksensä aikana, miten hänen lyriikassaan
»vaihtuvi vuodet ja viikot miten kipinät syttyy ja jälleen sammuu ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki».
II.
Eino Leinon runoudesta yleensä, mutta varsinkin hänen lapsuus- ja nuoruusrunoistaan voi sanoa, että ne ovat karkausvuoden lapsia: hänen ei koskaan ole tarvinnut kosia runotarta, runotar itse on tullut kyllin usein hänen luokseen. Ja hänen ovensa on aina ollut avoin niille käynneille. Harvoin hänellä nuoruusvuosina surun tahi ilon tunne ehti tiivistyä mieskohtaiseksi tunnoksi »kuolon ja elämän laeista», ennenkuin se jo lehahti lentimilleen. Nämä runot »Maaliskuun lauluista» (1896) aina »Kangastuksiin» (1902) ja »Helkavirsiin» (1903) asti, ovat ennenkaikkea sointuvia, musikaalisia laulelmia, kuin tanssin tahdissa syntyneitä. Niillä ei ole mitään päämäärää, muuta kuin helkkiä vain ja iloita itsekseen. Tyypillisimmillä niistä ei ole mitään suhdetta paremmin tekijänsä kuin lukijansakaan yksilöllisiin sieluntarpeisiin. Niissä vaihtuvat viikot ja vuodet samassa, ajanpitkään sangen yksitoikkoisessa poljennossa, kuvastaen virkeätä, mutta epäyksilöllistä nuoruutta.
Mutta Eino Leinon inspiratsio on synnynnäinen, kuten Kiven, ei oman kohtalon tunnon sytyttämä, kuten esim. Kramsun oli. Leinolla oli verissä runsas sanamusiikki, joka ei tarvinnut syviä mielenliikutuksia, helähtääkseen soimaan. Niin tyypillistä koulupoikarunoutta kuin ovatkin sisällöltään, viehättävät esim. »Maaliskuun laulut» sanallisen inspiratsionsa tuoreudella. Tuollaisia säkeitä kuin esim.:
Yli metsän koitti jo päivän koi, kun nurmella neitonen kulki, kukat kukkivat auki jo umput loi jotk' eilen illalla sulki,
lukee vieläkin vain sanasoinnun takia. Seitsentoistavuotiaalle runoilijalle oli onneksi, ettei hän pyrkinyt kätkemään mitään vakavia ajatuksia keveisiin säkeihinsä. Korkeintaan hän lennättää jonkun kärkevän komman — tähdäten etupäässä lahjattomia Parnassolle pyrkijöitä, kilpaveikkojaan —; ne, kuten myös hänen varhaisempi vaalea ja haalea lemmenlyriikkansa suurelta osaltaan herättävät ajatuksen, että Heinellä tuskin missään lienee ollut näppärämpää opetuslasta. Runon lähtökohta sama kuin Heinellä: mielialan laulava poljento; sielulliset tuntomerkit samat: vallan vaaraton kaihomielisyys, leikinhalu, sekä teeskennelty varhaisvanhuus. — Leinon esikoisteos on varmaankin kosmopoliittisin hänen runokirjoistaan; vähän siinä on suomalaista: tuskin muuta kuin puhdas kielituntu, läheinen — vaikka vielä ulkopuolinen — suhde luontoon, jotkut Runebergin idyllejä ja epigrammeja muistuttavat sirpaleet, joissa on hiukan kotoista sävyä.
Seuraavassa kokoelmassa, »Tarina suuresta tammesta y.m. runoja» (s.v. 1896), ovat suomalaiset ja leinolaiset tuntomerkit jo vahvemmat. Paitsi sitä ulkonaista seikkaa, että kalevalainen mitta on osittain syrjäyttänyt tieltään esikoiskokoelman germaaniset mitat, huomaa näissä runoissa jo rohkeampaa mielikuvitusta sekä näköalojen avartumista. Eikö ole suomalaista fantasiaa esim. seuraavassa tunnelmakuvassa kansamme nuoruudenajoilta:
Kuuhut kulki taivahalla kuusten lomitse kurkistain — kansa se kasvoi kuusten alla, käköset oksilla kukkui vain.
Pari onnistunutta »ajan-runoa» — »Kun kello seisoo» ja »Vanhoille» — osoittaa runoilijan nuorekasta tarvetta käydä käsiksi ympäröivään elämään, tuntea ajan mukana, tukea nuorten aatteitten lippuja, samalla kuin niissä ilmenee kyky löytää sattuva kuva valaisemaan ajatusta.