En kerskata, mieli: mut ehdoin en syntihin suostunut milloinkaan. Hymys mullekin lempein lehdoin kevät, sai suvi suoneni paisumaan
himon äänen myös minä kuulin, kun karkelot näin elon seppelpään, kun verenhehkuvin huulin se mulle haastoi lemmestään.
Mut itseni kieltäin, taaksi meren aavan, aution pakenin. Elon kalliin ainiaaksi mä pyhyydelleni uhrasin.
Ja mietin: kerran saanhan moninverroin sulta, mit' annoin pois. Joka uhraus palkitaanhan: elo eikö suurin uhraus ois —?
Et laskene synnikseni, elon luoja, ett' eloa ikävöin: kovin polttivat kyyneleni, kovin kalvoi kaipaus päivin, öin.
Monen ylpeys hurskaammankin nous alttarin sauhuna taivoon päin, monen heiltä katkerankin sanan kuulin, vihankatseen näin.
Minut tunnet, tuomari, kyllä: sano, tuskassa paatuiko sydämein —? Iloin, nöyrällä hymyilyllä joka päivähän uhrini sulle tein.
Ja ihmistä säälien muistin ja kaukaa siunasin elämää ja vihan ja himoni suistin ja vältin aatosta ylpeää.
Voin levollisna jo kuolla, ei jää vihan muistoa jälkehein, ei meren tuolla puolla mua kukaan muistele kyynelein.
Ja sieluni rauhaan halaa, nyt saanen, Herra, ma armos sen! Yhä tähteni yössä palaa: sun lupaukses vakainen.