Kyll' äiti poikaans' odottaa maailman teiltä kotiin, ja impi iloon-noutajaa, — vaan poika kaihoo kunniaa ja pyytää pyhiin sotiin.
Näin monet iät vierreet on ja vierii, vierii yhä. On taivaan ääri iloton ja pyyntöön mielen aution ei vastaa päivä pyhä.
Kevät.
I.
Näen allani päivän paistaman maan keväthuumeessa huhtikuun. Läpi sen joet vierivät tulvillaan meren aukean aaltoiluun.
Läpi sen kevät sykkien tulvehtii ja sen valtimot kuumina lyö. Vain metsien kohdussa piileksii syvin routa ja synkin yö.
Ja jos totta ma näin: kevät armon toi asujalle jo myös tämän maan; jopa ihminen ihmisnä elää voi, elon siunaus sielussaan.
Jos totta ma näin: kodin pystyttää ja sen rauhaan ihminen käy; lepo, askar lauluna heläjää, vihan kyitä ei kynnöllä näy.
Ja ma itse, ma itse ihminen oon, laps sykkivän keväimen. — Suvi, kanssasi työhön ja karkeloon jo on altis ihminen. — —
Mut ei! Vähän totta, mut enemmän keväthoureen valhetta vain: joet liittävät laulunsa ylpeän suvivirsiin ulappain,