jonka kutsu johtaa elon vapahdusta mullan raskaan alta, uumenista yön, jonka joka katse hehkuu lupausta hedelmistä nuoren luomistyön.
Syntymäpäivänä.
Näin vuodet ne vaihtuu ja aarteen taakka se kasvaa vain: lipas syömen täys on jo reunaan saakka, — sen keväältä kerran mä syntymälahjaksi sain.
Ja auringon kullat ja aaltojen läikyt ne on aarteeni mun. Mihin, aaltojen impi, ain eestäni väikyt —? Pois kaikki jo soisin, pois taakkani helmiksi kaulaas sun.
Vihan päivä.
Tuoksui aamu toukokuinen, keikkui impi ilosuinen, uuden nurmen nuorteuinen.
Katsoi päivä taivahalta, koivut lauloi kukkulalta, impi hymyi hatun alta.
— Niinkuin munkki, mustaveli miesi tietä mittaeli, tyhjäsydän taivalteli.
Yhtynyt ei iloon rastaan, hymyyn hymyillyt ei vastaan, astui tuiski ainoastaan.
Hukkaan hälle, hukkaan vainen hymyi, keikkui kaunokainen, — laps ei enää, viel' ei nainen.