Kun putoan, saan sietää pilkkas: "Pegasos heitti seljästään!" Niin varo, urho, oma nilkkas ja tyydy ruunaas säyseään, sen nouse silkkiloimi-selkään, kuin piltti tuoliin pehmeään, — vaan miesten sotiin et, mä pelkään, saa kuohilaallas sinäkään!
Tekopyhät runoilijat.
(Hölderlinin mukaan.)
Pois puhe jumalista, te pilkkaajat!
Teill' äly on, ei uskoa aurinkoon,
ei salamain, ei merten herraan.
Kuollut on maa, kuka juhlis sitä?
— Ei hätää sentään, jumalat! Laulussa kyll' elää nimenne, vaikka hengetön, ja suurta sanaa kun on tarvis, muistetaan sinua, emo Luonto!
Miehiä.
Jopa johonkin jouduin, jopa jouduin ojasta allikkoon!
Pyryilmasta, ikävästä kadun aution, ilta-hämärän, pois piillä mielin, — maankiertäjä, käypäläinen joka paikassa, piillä mielin nyt iloon, ihmiskuhinaan.
Ja kestikutsut muistin ja valoon ja ihmiskuhinaan niin jouduin, — iloon en.
Vilu siell' ei ollut: kuin kesällä kivinen kauppatori, jota paahtaa päivä, jota väet ja vankkurit rämistävät, — niin paahtui sieluni siellä.