Käy ohi etsijän pienen tie, Sfinksiä silmä ei nää. "Tuollahan kai satulinnat lie, aarreluolat jo sinertää! Tuollahan varjossa palmupuun nauttivi rauhaa illansuun sankarijoukko, mi jättien maasta palaa taistosta voitokkaasta!"
Harhat haihtuvat. Lapsonen käy vuoreen kauemmas. Auringon silmä ei sinne näy. "Manaan lähditkö, laps, kotoas!" Kiveen leikatut kirjaimet, outoin aikojen piirrokset, himmeät näyt ja kuvahaaveet seinistä katsoo kuin kalman aaveet.
Mut ei kuolleet ne olleetkaan aikojen piirrokset nuo. Hiljaa saavat ne liikkumaan, lapsen käydessä niiden luo, hehkuun syttyvät hiljaiseen, soivat värjyvän säveleen sielun kaihosta polttavasta, etsintäriemusta uljahasta.
Sielujen yksin-harhailut lapsonen kuulla saa, jättien tuimat taistelut aikojen yöstä kangastaa. Kuin sadun urhot uljaimmat hengen sankarit sotivat, tyynemmin iskien iskun täyden, hiljaisempina hautaan käyden.
Ah, satulinnaan jouduithan, lapsonen, kuitenkin, näät kiven kuolleen hehkuvan kaipuun valoin sinisin, näät salaluolien aartehet, — tutkivan sielun syvyydet; kuulet sodan ja rauhan soiton, kuin sävelkuiskeet maailman loiton.
Tien läpi ihmissielun näin kerran käytyäs, hartahampana eloon päin jatkat etsijän-retkeäs, kuulet rinnasta kallion kutsut pyhät auringon, saat elon hurman ja uskalluksen silmistä sfinksin, Arvoituksen.
Kuolinrippi.
I.
Jo sieluni rauhaan halaa, jo saanen, Herra, ma armos sen! Yks tähti yössäni palaa: sun lupaukses vakainen.
Ei tuomios erheen lasta,
ei syntistä vaimoa maahan lyö,
ken pilkkas sua, sitä vasta
sun muistaa armos aulein työ.