en polo poika ihmisen!"
Deus.
"Ecce Deus!" tähdet ilkkuu: "Uuden taivaan luojan näät: taskuss’ almut mieron kiikkuu, kyynel kastaa poskipäät. Tuli taivas ikäväksi, maata käymään herra läksi: sijaa luon’ ei ihmisten, niukka riemun almunen."
Deus kuulee, kohentaapi vaipunutta ryhtiään. Luokse tumman metsän saapi, piilee pirttiin himmeään. Palaa rauha otsan ryppyyn, metsä soittaa, huumaa hyppyyn, metsänneidot esiin saa, tanner keinuu, kimmoaa…
— Päivän hyväilyhyn herää Deus sammalvuoteessaan, aatostensa rihmat kerää, katsoo uutta kotiaan. "Tääll’ on tuttu ilmanpieli!" Deus hymyy, häll’ on mieli, maan ja taivaan unhottain, olla pieni lapsi vain.
Alla omenapuiden.
Alla omenapuiden valkeina tuoksuvain lempeät äänet kuulen öisten kuiskijain.
Alla omenapuiden
onnea, murhettaan
tuhannet ihmiset kuiskii
kautta suven maan.
Alla omenapuiden monet jo iloitsin päivät valontäydet täysin sydämin.
— Piennä kyynä sentään murhe mieleeni saa: alla omenapuiden ääntä ei lempeintä, jok’ ei voisi haavoittaa.