Paimenen laulu.
Kun rannalle karjani aamulla vein, minä laulun laatia tahdoin, ja laululla luontoa ylistää. Mut tuhmin sen tuumia mahdoin:
Sanat, joita jo kauan tallensin,
pian tuuli ne vei, meren henki,
kisa aaltojen, auringon kultaamain,
vei taitoni viimeisenki.
Pian ilta se sai. Mihin lauluni jäi —? En muuta ma muistaa saata: minä aaltoja, tuulia paimensin, minä kuuntelin metsää ja maata.
Veli Varpuselle.
Maast’ olet tullut ja maahan palaat, on maassa laihat sull’ atriat. Mut tiedon parhaan sa povees salaat ja noukit tiellä ja tiukutat.
Maankarva ystävä, veli harmaa,
sä nähdä sait, mit’ on elo tää.
Sä onnentietoa vaalit varmaa:
"mi maasta luotiin, se maahan jää!"
Ja tiellä noukit sa tiukutellen, käy ohi korskana ihminen. Ja päiväs sääntyvät sykähdellen sun kohtalokses, — sun, varpusen!