(Hautalaulu.)
Meren pisar pienoinen, kotiis jälleen palaat. Lauluun suuren syvyyden yhtyä taas halaat, uskos jälleen uudistaa mereen kuuluvasi, meren rauhaa siunaavaa tuta tunnossasi.
Vielä uunna kimmeltäin nouset aaltoin yli. Yöstä unten lempeäin meren äidin-syli uuteen valoon nostaa sun, unten virvoittaman, heräät jälleen aamuhun elon aina saman.
Elämän kemut.
En kemujasi, isäntä Elämä, kiitä! Näin sameaksi viinis, en tippaakaan ma maistanut siitä. En kiitä, en myöskään soimaamaan pyri sua: min taisit, sen tarjosit kai.
Ja mun sieluni sentään ilonsa sai.
En viiniäs juonut, ja karkelo muu oli ahdasta mulle: sun viinittäs sieluni humaltuu, sen aatosten juhlaan ei kuolema tulle, ei harmaa päivä, ei päätös muu.
Minun maljani meri on ja aurinko ja kuu: ne jos sammuu, tyhjäks saa, saa murhe vierahaksi mulle!
Suurherra Grosphukselle.
Ken kunnialla kantavi hattuaan, hän kysyy vain, se pitääkö satehen, hän kerskaa vain: "on omani se hattu, — ja pää sen hatun alla!"