Nyt silmä sielun selkenee näin hämyn saapuen, sen katse kauvas harhailee luot' omain vaivojen; se kammioihin vieraihin tiet etsii salaiset, luo niiden, joita raskaimmin nyt painaa murehet.
Se hädänhetken hiljaisen taas näkee hiipivän luo uneksijain tuhanten joit' kammo elämän pois ajaa iloin ääreltä, suur' luku niiden on; ken taistoon uupuu, nimettä hän vaipuu kuolohon.
Tään hetken raskas hiljaisuus ei rauhaa heille tuo, ei tyynny syömen palavuus, ei toivo voimaa suo. Pois on jo päivä ehtinyt, ei tähdet vielä näy, työt päivän viel' ei päätetyt, mut mieli raukeeks käy.
Ei viihdy viime kyyneliin suur' kaipuu, ahdistus, ja rukouksiin salaisiin ei saavu vastaus. Kuin ajatus jo laannut ois, niin silmä tuijottaa; se eikö sammua jo vois, kuin rusko raukeaa —?
Mut ääni syömen unelmain viel' vaatii kestämään. Lie tulos taistoin vaikeain ees rauha hetkenkään; kai illan tähdet viileät viel' kerran nousevat, taas hetkeks pelot häipyvät ja toivot rakkahat.
TANSSILAULU.
Käy kulku kuin tanssi, kuin karkelo vain yli talven kenttien valkeain. Pyrytuulen kanssa karkelohon yks ihmislapsista liittynyt on.
Valot taivahan kaikki on sammuneet, ois pitkiksi käyneet jo taipaleet: tuli leikkivä tuuli ja hyppyhyn vei, mihin tie, sitä muista nyt kulkija ei.
Elon kauhutko eessä tai kuoloko lie: näin käydä on helppo se tuskan tie. Surun huomispäivä tuo tullessaan, yö täysi on karkelon hulmetta vaan.
Mikä autuus itsensä unhottaa!
Ei eloa pelkää, ei kuolemaa.
Elo on kuin tanssi, kuin karkelo vain
yli kenttien pehmoisten, valkeain.