Jos vertaa venäläistä tyyppiä länsi-europpalaiseen (Tshehov—Hamlet), niin huomaa, että venäläinen voi säilyttää humoristisen mielen arkielämän pikku elämyksissä; mutta kun tulevat eteen suuret kohtalon käänteet, joissa kysytään luonnetta, silloin huumori jää: se ei hänellä jalostu korkeimmilleen, ei kasva persoonalliseksi, ei ota siipiinsä älyn kevyttä ilmavirtaa; henkiset voimat eivät ole tasapainossa!
Venäläisessä elämässä näyttää olevan loputtomiin ilmiöitä, fenomenejä, — luonteita tuskin nimeksikään.
Venäläisessä on fyysillistä eloisuutta, — mutta henki on väljähtynyt.
*
Kuta likemmäksi ihminen pääsee sitä ihannetta, jonka hän on itselleen luonut tunnoissaan ja mielikuvituksessaan, sitä kipeämmin hän tuntee ne puutteellisuudet itsessään, pienimmätkin, jotka estävät häntä täydellisyyttä saavuttamasta.
*
Ihminen herää aamulla levottomuus sydämessään, ikäänkuin hän aavistaisi jotakin kohtalokasta tänä päivänä tapahtuvan. Ja kuitenkaan ei mitään tapahdu. Tyhjyys hänet saa levottomaksi, tyhjyys on se painajainen, joka aina vaanii ihmistä ja ajaa hänet mielettömyyksiin. Sitä paeten ihminen tekee hulluntyöt — ja myöskin kauneimmat tekonsa.
*
Jokainen taistelu, minkä yksilö omassa sydämessään ja yksinäisyydessään suorittaa, on sellaisenaan taistelua itse elämän puolesta ja siinä on yhteen momenttiin keskittyneenä koko se paino, joka elämän yllä lepää. Jos kukin tämän huomaisi, tajuaisi hän myöskin persoonallisen vastuunalaisuutensa koko maailmanmenosta, ikäänkuin se olisi yksistään hänen hartioillaan, joten kysymys ei ole vain hänestä yksistään, vaan itse elämän prinsiipistä; näin hän saisi varmaankin suuremman kestävyyden ja voiman — vaikka ehkä epätoivon voiman.
*