KERTTU. Turhanpäin noin laitat vanhan äitis haaveilemaan.
AARO.
Vai — turhanpäin?
(Varmasti.)
Ei ole sanottu.
Vaan miten päin tän' aamuna sa nousit?
Niin pikkuviisas, — sormi koholl' aina —.
KERTTU.
Niin paljon luvass' on.
AARO.
Vain muista kaikki!
KERTTU.
Perunat, kaalit hyvät syödä on.
Kun malttais niitä kyllin säästää, jotta
ne taiteet, matkat suuret kävis päinsä —
AARO.
Ahaa, vai sitä varvasta jo hieroo!
(Nostaa pöydälle istuutuneen Kertun toisen
jalan kainaloonsa, sivaltaa siitä kengän.)
KERTTU.
Ai jee —
AARO.
Ei sentään vereslihalla?
— Ei, matkat tehdään, taiteet opitaan.
Vai nyt jo sull' on huoli huomenesta,
kun ilopäivä mulla.
KERTTU (teeskennellyn kaihoavasti ikkunaan päin.) Minä huokaan hääpäiväämme. Jos syksyllä se on —