»Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään. Amen.»
Matin kohottua vaivoin seisaalle rovasti ojensi hänelle vihkipallin yli oikean kätensä, pitäen yhä ehtoolliskalkkia vasemmassa, ja lausui kuin jäähyväisiksi:
»Minä en tiedä, miten asia on, eikä se ole tarpeellistakaan tietää. Täyttyköön ennustus tai jääköön tällä kertaa täyttymättä, kerran se kuitenkin toteutuu. Joka tapauksessa on teille huominen päivä pitkä perjantai. Muuta neuvoa en osaa antaa kuin kehoittaa teitä turvautumaan Häneen, joka on jo läpikäynyt oman pitkänperjantainsa… Jumalan haltuun.»
»Jumalan haltuun.»
II
Matin pappilasta lähdettyä oli hänen rintaansa jäänyt tuikuttamaan pieni toivon kipinä. Hän oli saanut sellaisen käsityksen, että rovasti ei uskonut mustalaisen ennustukseen, ja se keventäen horjutti hiukan hänen omaakin uskoansa. Mutta kun hän paluumatkalla johtui ajattelemaan, että ehkä rovasti uskoi, vaikka tahtoikin puheissansa kierrellä kautta rantain, samoin kuin lääkärikin kuolemansairaalta toivon läpinäkyvällä harsolla verhoaa alastoman totuuden.
* * * * *
Yö perjantaita vasten oli Matille oikea Getsemanen yö.
Seuraavana aamupäivänä hän toimitti kotiväkensä heinäntekoon ulkoniitylle; sillä hän tahtoi ratkaisevan hetken tullessa olla yksin, niinkuin oli pitkän odotusajankin tuskat yksin kantanut. Hän oli monta kertaa miettinyt päänsä ympäri, missä hän tuon kutsumattoman vieraan vastaanottaisi, ulkonako vai sisällä, mutta ei vieläkään ollut päässyt siitä päätökseen. Tähän epäröintiin kätkeytyi tiedottomana itsesäilytysvaistona jokin kaukainen pelastuksen toivo, samanlainen kuin lienee kaikilla hukkuvilla, niilläkin, jotka eivät voi edes oljenkorteen tarttua.
Paljon oli ajatteluttanut myöskin epätietoisuus siitä, missä muodossa surma häneen vasamansa iskee. Äkillinen halvaus voisi tehdä lopun silmänräpäyksessä. Saattaisi nousta ukonilma, sinkauttaa salaman pilvistä alas, ja tuho olisi yhtä nopea. Ja onhan niitä putoillut taivaalta palavia kiviäkin maahan; eipä tarvitsisi muuta kuin että sellainen suuri möhkäle mätkähtäisi päähän — ja kuka tietää, vaikka se hirveällä vauhdilla jo olisikin kaukaisista avaruuksista tulossa. Jos hän jäisi sisälle, voisi huoneen katto sortua alas ja tuottaa Simsonin kohtalon, tai ylen ankara tuulispää romahduttaa seinätkin sisään ja haudata allensa kuten Jobin pojat.