»Lehikin suupieleen näkyy laitumella heinätukko tarttuneen.»
»Niinpähän näkyy», sanoi isäntä, hyvästeli ja lähti.
II
Vaimonsa kuoltua ja lapsiensa pesiydyttyä omiin mökkeihinsä oli Simo jo vuosikymmenen elänyt yksin tuvassaan, viljellyt pientä peltotilkkuansa, lypsänyt lehmänsä, leiponut leipänsä, pessyt pyykkinsä, sanalla sanoen ollut itse isäntänsä ja emäntänsä. Pienen, puutteen pyrkiessä yhtäältä luontoa lamauttamaan, antoi hänen yksinäiselle leski-elämälleen toisaalta tarpeellista vastapainoa voimakkaasti viehättävä tietoisuus siitä, että hän köyhyydestään ja ulkonaisesta vähäpätöisyydestään huolimatta oli, ainakin omasta mielestään, paikkakunnan arvokkain mies ja ainoa merkkihenkilö.
Mutta kun Simo nyt tänä iltana Lehikin lypsettyään ja maidon siivilöityään kallistihe maata vuoteelleen, ei uni tahtonut tulla ollenkaan. Yön hiljaisuudessa tuli mieleen raskaita ajatuksia, jotka kaikki lopuksi päätyivät Lappiin. Hän oli kuullut siitä maasta, sen noidista ja tietäjistä ihmeellisiä kertomuksia, olipa hänellä itselläkin ollut aikoinaan salainen kaipuu päästä kerran siellä käymään ja ammentamaan viisautta suuren tiedon lähteestä. Muistellessaan syksyisiä ja talvisia revontulia, jotka kaukana Turjan taivaalla leimusivat, syttyivät, sammuivat, vaihtoivat väriä ja nuolaisivat tulisilla kielillään väliin keskitaivaankin kelmeää kupua, tunsi hän vapisuttavaa nöyryyttä, melkeinpä jumalallista kunnioitusta Lappia kohtaan.
— Se mies, Jaska, on siellä ollut…
Verratessaan itseänsä häneen Simo tunsi käpristyvänsä kokoon ja omat tietonsa kutistuvan melkein olemattomiksi. Kun hän vihdoin aamupuolella yötä raukesi unentoreeseen, alkoi uunin päältä kumottaa valonkajastusta, mutta kun hän yritti lähteä kiukaalla syttyneitä päreitä sammuttamaan, ei hän päässytkään vuoteestaan ylös. Punaisten ja sinisten liekkien jo mustaa kattoa lipoessa aukeni ovi ja Suvannon isännän kera astui sisään nahkapukuinen, mustapartainen lappalainen, kapsahti polvilleen hänen rintansa päälle ja puristi makaajaa kurkusta, niin että henki oli salpautua, isännän penkillä nauraa höröttäessä. Äärimmilleen voimiaan ponnistaen onnistui Simo vihdoin vapautumaan lappalaisen otteesta ja heräsi omaan kiljaisuunsa. Painajaista peläten hän ei uskaltanut enää nukkua.
Suvannon isännän ilmoitus uuden ennustajan tulosta kylään oli pisto Simon arimpaan kohtaan. Mutta kun hänellä pohjalaisen ennustuskyvystä ei ollut omakohtaista varmuutta, ei uteliaisuus ja jäytävä epätietoisuus antaneet hänelle hetkenkään rauhaa, vaan hänen piti heti aamuaskareensa toimitettuaan lähteä vartavasten tämän työmaalle, urkkiakseen edes jotakin tietoa kilpailijastaan.
Aluksi molemmat ennustajat vilkuilivat uteliaina ja epäluuloisina toisiansa, puhellen väkinäisesti vain jonkinjoutavia. Mutta kun Simo lopuksi koetti kiertäin kaartain kääntää keskustelua ilmain ennustuksen alalle, hymähteli pohjalainen vain salaperäisesti, käestämättä asiaan sen enempää. Ikäänkuin huomauttaakseen, että hän ei ole halukas niistä asioista keskustelemaan, hän alkoi ääneti pistellä lapiollaan suo-ojaa.
Simo lähti paluumatkalle. Sen sijaan, että olisi saanut mieltä kalvavan tiedonhalunsa tyydytetyksi, tuotti hänelle vain lisää aprikoimista ja päänvaivaa se seikka, oliko pohjalaisen vaiteliaisuuteen syynä se, että hän pelkäsi asiantuntijan läsnä ollessa puhuvansa itsensä pussiin, vai olisiko luullut Simon oppiakseen tietoja utelevan. Tai olisiko hän — niinkuin vähän näytti — pitänyt Simoa niin mitättömänä, että arvonsa ei sallinut ruveta moisen kanssa keskustelemaan niin syvällisistä asioista. Oli miten oli, sellainen loppuvaikutelma jäi Simon mieleen, että heille kahdelle kerran tulee yhteenotto, milloin tulleekin. Ja se kamppailu tulee olemaan ratkaiseva ja hävinneelle niin perin musertava, että se ei ikinä siitä notkosta nouse. Kahta tasaväkistä ennustajaa ei voi olla samassa kylässä. Mutta kumpi kaatuu jalustaltaan? Jos kävisi niin onnettomasti, että hän itse keikahtaisi, jos se ainoa side, mikä häntä vielä elämään kiinnittää: ilmain ennustaminen ja sen tuottama kunnia, katkaistaisiin, niin parasta olisi haudan aueta sinä päivänä ja hänen, Simon, astua häpeäänsä piiloon mullan alle. Mutta eihän ole vielä sanottu, kumpi kaatuu. On nyt vain terästettävä aseitansa, on kiinnitettävä katseensa entistä terävämmin viiriin ja väkkärään, maan ja taivaan merkkeihin. Mutta ikävintä on, että muisti tahtoo tylsistyä. Ollappa nyt kirjoitustaito! Ei tullut kysyttyä, osanneeko pohjalainen kirjoittaa, mutta jos se osaa, niin sillä on siinä terävä tutkain, jota hänellä ei ole. Hyviä, perhana ollen, ovat koulut sittenkin, vaikka olen aina niitä vastaan jurnuttanut.