Kun taivas oli kokonaan selkeytynyt ja Simo oli varma voitostansa, otti hän taskustaan perintöpiippunsa ja pani tupakaksi, huulet vetäytyivät hymyyn ja ruumista alkoi nytkäytellä hiljainen, äänetön nauru. Hän kuvitteli, kuinka Jaskan ja hänen kannattajiensa liian aikainen ilo nyt vaihtui vastakohdakseen ja hänen omien puoluelaistensa äskeinen parjaus rajattomaksi ylistykseksi. Hän oli näkevinään Jaskan lapintietoineen luikkivan kylästä öiseen aikaan häpeissään ja masennettuna, vähät tavaransa säkissä selässään — rehtinä pohjalaisena jätettyään kuitenkin hänelle jonkin luotettavan henkilön välityksellä häviämänsä pontikkapullon, jonka parissa hän sitten kaikessa hiljaisuudessa nauttii ja iloitsee tuvassaan voitostansa. Kun hän vähän myöhemmin — huomenna ei vielä sovi — menee kylään, katsovat kaikki kunnioittavasti häneen. Ja vielä kauan sen jälkeenkin, kun hän jo makaa vaimonsa vieressä kunniallisessa haudassansa, puhutaan hänestä ja luetaan hänen puisesta rististään nimet ja muistosanat: »Tässä lepää Haapalan kylän viimeinen rohveetta Simo Siimeoninpoika Kattainen ja rakas vaimonsa Vilhelmiina. — Simo oli eläessään niin etevä ilmain ennustaja, että hän kerrankin ihan tunnilleen tiesi hallan tulon ja löi laudalta lapinkin tiedot.» – – –
– Tiesi hallan tulon…!
Kuten äsken karmaisi Simon ruumista jälleen vilu ytimiin asti. Hänen silmänsä suurenivat ja niissä kuvastui kauhun ilme, kuin hän yht'äkkiä olisi nähnyt edessänsä hirveän näyn. Se näky oli kyllä jo ennenkin pyrkinyt nostamaan päätänsä, mutta Simolle oli oma itsensä, voittonsa ja kunniansa niin yksinvaltiaana, että kaiken muun täytyi väistyä niiden tieltä. Hän oli onnistunut sen tukahduttamaan tunnostaan sillä vetoomuksella, että eihän hän ole se, joka voi hallan nostaa tai sitä estää, hänen tehtävänsä on vain ennustaa. Mutta moiset verukkeet eivät nyt enää auttaneet. Hän oli kaiken aikaa sen vetonsa jälkeen toivonut hallaa, ja kun taivas suuressa laupeudessaan nähtävästi aikoi armahtaa ihmisparkoja, oli hän rukoillut sen tuloa. Simo katsoi peltoaan, jossa nyt vuoden leipä menee yhtenä yönä. Mutta sen lisäksi hän näki hengessään muita peltoja valkeiksi paleltuneina, mustiksi kärventyneitä perunamaita, nälkää, itkua, kyyneleitä. Ja syypää tähän kaikkeen oli hän, Simo, onnettomine rukouksineen.
Tämän suunnattoman painon raskauttamana Simo lankesi jälleen polvilleen ja rukoili, että Jumala kuulisi häntä vielä kerran ja antaisi pilvien peittää taivaan tai edes pienen tuulenhenkäyksen puhaltaa eloa tähän kauheaan kuolemanhiljaisuuteen. Ja yhtä kiihkeästi kuin hän äsken oli odottanut pohjoisen kirkastumista, toivoi hän nyt sieltä pilveä nousevaksi. Mutta vaikka Simon mielestä hänen tämän anomuksensa olisi pitänyt olla Herralle edellistä otollisempi, ei sitä nähtävästi otettu kuuleviin korviin; pilveä ei noussut eikä väkkärän siipi liikahtanutkaan.
Simo koetti kädellään maata, se tuntui kylmältä, mutta ei ollut vielä kuurassa näin ylhäältä. Hän kiiruhti mäen juurella olevan pienen vesilammikon rantaan. Siellä oli kaikki jo valkean härmän peitossa ja vesilammikon rantoja alkoi vetää hienoon jääriitteeseen. Sieltä ja täältä kuului salaperäistä ritinää ja napsahtelua.
— Kypsää tulee…
Kuin väsymyksen näännyttämänä Simo alkoi vaivaloisesti kavuta mäen rinnettä ylös. Päälle päästyään hän sortui maahan istualleen ja oli siinä kotvan aikaa näköjään tylsään välinpitämättömyyteen vaipuneena. Siitä ikäänkuin herättyään hänen seiväsjäykkä katseensa kääntyi toistamiseen äskeiseen männyn oksaan ja käsi otti turkin taskusta kotoa varatun nuoranpätkän. Mutta Simo ei ehtinyt kohmettuneilla käsillään saada vielä silmukkaa valmiiksi, kun varhainen aurinko jo nousi ja lintuset alkoivat laulaa ympäröivissä puissa. Vaikka hän tiesi, että auringon nousu tällaisen yön jälkeen oli kuin papin astuminen haudan partaalle siunaamaan vainajaa viimeiseen lepoon, hengähti kuitenkin kaikesta tästä lämmin elämän tuulahdus hirteen aikovan miehen synkkiin kuoleman-ajatuksiin. Iloinen viserrys johti mieleen: »Katsokaa taivaan lintuja, ei he kylvä eikä niitä, ei myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät. Ettekö te paljoa enämpi ole kuin he?» Simo päätti jättää silmukan toistaiseksi ja katsoa ensin peltonsa valkenemista — sittenpähän selvinnee, mitä muuta on tehtävä. Eihän oksa siitä karkaa.
Aurinko nousi nousemistaan, sen säteet alkoivat lämmittää mäkeä ja vähitellen alaviakin maita, mutta hämmästyksekseen Simo ei huomannut rukiissaan mitään värinmuutosta. Hän pisti nuoran keskentekoisine silmukoineen taskuunsa, riensi pellolleen ja teki sen iloisen havainnon, että tähkät olivat säilyneet aivan vahingoittumattomina. Raskaan taakan pudotessa Simon sydämeltä hän rajussa riemussaan kahmaisi sylinsä täyteen rukiinkorsia ja pusersi niitä rintaansa vasten, hokien itsekseen:
»Jäähalla, jäähalla…»