»Kuka meistä elävistä tietää, mitä kuolleet tekevät. Ja vaikkapa eivät söisikään, niin eihän vara venettä kaada. On tuntuvinaan ikäänkuin rattoisammalta ja turvallisemmalta semmoinen ajatus, että sitten, herätessä, on käden ulottuvilla jotakin suuhun pantavaa. Sitä mieltä oli isä-vainajakin, ja viimeiseksi sanakseen kuiskasi hän korvaani kuin haudasta: 'Säästä!' Se sana on kulkenut meidän suvussa perintönä isältä pojalle, ja sitä on noudatettu. Meidän talon hinkaloissa on tälläkin kertaa viljaa, joka on puitu jo ennen kuin sinä olet syntynyt. Meillä ei koskaan koluta ainoatakaan heinälatoa kesäksikään aivan autioksi eikä nuolla lihatiinua typösentyhjäksi. Parin, kolmen katovuoden kuluttavat kädet eivät vielä ylettyisi Hiirolan laarien pohjaan. Meillä hakataan halot maahaoista, kelohongista ja tuulen kaatamista puista. Tosinhan on tarvis silloin tällöin kaataa joku tuorekin puu, mutta tämän sydänmaapalstan petäjikköön ei tietääkseni ole kirves koskenut — lukuunottamatta minun äskeistä… Hmmh!… Voitko sanoa, miksi äsken kävi niinkuin kävi?»
Mielihyvin pani Pasiljus merkille, että Olavi niin ajattelevaisena näytti kuunnelleen hänen puhettansa. Sitä suurempi oli isän hämmästys, kun poika vastauksen asemesta kysyi:
»Mutta eikös se vierähtänyt pois hautaan vietäessä, kuoppaisella sivutiellä?»
»Häh! Mitä? Mikä vierähtänyt?»
»Se leipä vaarin rinnan päältä?»
»Aa…! Sitäkö sinä olet miettinytkin», sanoi isä kuin pettyneenä. »Eikä vierähtänyt. Minä sovitin vaarisi arkkuun sillä tavoin, että hän venykevaatteen alla piti jäykistyneillä sormillaan kuin pihdeillä kiinni molemmista leivän laidoista. Mutta minä kysyin: voitko sanoa, miksi siinä hongan kaadossa kävi niinkuin kävi?»
»Eiköhän siksi, ettei isä osannut mitata oikein petäjän pituutta?»
»Oho! Ehei, poikaseni. Se kosti kaatuessaan, petäjä, hairautti silmäni näkemään väärän pisteen ja löi lyöjäänsä, kun syyttä suotta menin metsän ikuista rauhaa häiritsemään.»