Kuu ei nähnyt kylässä aluksi mitään liikettä, mutta korkeammalle kohottuaan se huomasi erään aitan oven avautuvan, mieshenkilön tulevan siitä ulos, pysähtyvän aitan eteen ja kääntävän mustat silmälasinsa kuin valoa vaistoten kohti kuuta, joka hetkisen katseli kasvojaan noissa synkissä kuvastimissa. Kauemmin viivyttelemättä mies lähti kulkemaan saunan taitse metsään päin, varjo kupeellansa. Ylhäällä katsoja olisi voinut luulla siinä kulkevan kaksi sokeaa, jotka yht'aikaa tökkäsivät keppinsä aina samaan kohtaan.
Kun Mooses oli ehtinyt noin puoliväliin tuttua tietänsä, joka vie Aletuisen mökistä Lehtimäen torppaan, ja oli sivuuttanut polun poskessa kyyköttävän yksinäisen metsätönön, näki kuu tässäkin asunnossa aitan oven avautuvan ja sen mustasta kidasta työntyvän kumarassa kuutamoon nuoren miehen, joka kappaleen matkaa jäljessä pysytellen alkoi hiipien seurata äsken mennyttä yhtä uskollisesti kuin varjo: edellä kulkijan kävellessä käveli hänkin, milloin tämä pysähtyi, seisahti seuraajakin.
Lehtimäen kartanolle tultua hyyvistyi jäljessä kulkija navetan seinukselle varjoon ja tuijotti kiiluvin silmin nurkan takaa Moosekseen, joka vähääkään arkailematta ja näköjään varmana asiastaan meni pihan halki Hiljan aitan ovelle kuin kassalleen. Nuoren miehen kuullessa sieltä pian hiljaista koputusta, koski se häneen niin kipeästi, kuin jos sokea olisi sauvansa ponnella iskenyt olan takaa hänen jyskyttävään sydämeensä.
»Saatana!» sähähti kuin kyyn kähähdys hänen yhteen purtujen hampaittensa välistä, kun aitan ovi Mooseksen sisään mentyä sulkeutui ja salpa kuului kolahtavan sen eteen. Yksin jäätyään hän hiipi aitan kupeelle varjon puolelle ja korva seinän raossa koetti kuunnella, mitä sisällä puhuttiin, mutta keskustelu oli niin hiljaista sipinää, että hän ei voinut erottaa sanoja. Äänen hellästä sävystä hän kuitenkin ymmärsi, että rakkaita oltiin. Hän ei ollut mikään oppinut mies, vaikka olikin kantanut kahta konttia rippikoulussa, mutta olipa kuin itse paholainen olisi muun kiusan kukkuraksi puhaltanut nyt hänen sieluunsa sen vähäisen tiedonrippeen, mikä niiltä ajoilta oli hänen muistiinsa jäänyt: kertomuksen häähuoneesta, jonka ovet toisille avataan, toisilta suljetaan.
— Jumaliste! Enkö minä itse juuri tällä kirotulla hetkellä ole yksi niitä, jotka hampaitaan kiristellen jäävät värjöttämään hääsalin ulkopuolelle, samalla kuin toiset sisällä riemuitsevat. Sitä kertomusta, enempää kuin monta muutakaan, en silloin osannut enkä ymmärtänyt, mutta tämänsyksyisen kokemuksenkoulun käytyäni taitaisin selittää sen paremmin kuin pappi, se vanhapoika, joka luultavasti ei itse ole milloinkaan ollut häähuoneen sisä- eikä ulkopuolella, mietti hän synkässä mielessään.
Tällä välin oli puhelu aitassa käynyt vähän äänekkäämmäksi, joten ulkona-olijakin saattoi siitä erottaa joitakin yksityisiä lauseita.
»Ettäkö ihan varmaan aittasi ovi ei milloinkaan ole auennut muille kuin minulle?» kuului Mooses vannottavan.
»No mutta hyvänen aika, etkö sinä nyt saata sitä uskoa. Olenhan sinulle jo tuhannenkin kertaa penännyt, että ei», oli Hiljan vastaus.
»Valehtelet!» teki salakuuntelijan mieli ärjäistä ja sanansa vakuudeksi iskeä nyrkillänsä aitan seinään, mutta saadakseen lisää tyydytystä uteliaisuudelleen, hillitsi kuitenkin mielensä ja pysyi hiljaa.
»Mitä se asiamme enää vitkuttamisesta paranee», kuului taas Mooseksen ääni sanovan. »Rohkaisepas mielesi, kultaseni, ja ota tämä… tämä kultainen kahle.»