Aletuisen ruumishuoneesta lähdettyä Hilja jäi jatkamaan ikuista untansa, avattu sokeankirja rinnan päällä.
Iltaan mennessä oli yksinkertainen arkku kantta vaille valmis. Kaikki kolme rupesivat maata Aletuisen kamariin. Mutta kun Saara aamulla nousi vuoteeltaan miehensä vierestä ja avasi oven mennäkseen tupaan kahvia keittämään, säikähti hän niin, että oli lentää selälleen eikä hetkiseen saanut sanaa suustansa.
»Mikä on hätänä?» kysyi Aletuinen.
»Tässä tulee ihan hulluksi ja sydän pakahtuu pelosta… Siellä seh… nyt on… arkussaan», sammalsi Saara katkonaisesti.
»Kuka?»
»Hilja.»
Aletuinen nousi kiirettä pitämättä vuoteeltaan ja meni rauhallisesti tupaan. Piippunsa sytytettyhän hän alkoi varovaisesti herätellä Moosesta, joka valkoisissa alusvaatteissaan nukkui arkussa selällään kuin ruumis.
»Mooses nousee ylös — ei se ole elävien vuode.»
»Noustaanpa noustaan», sanoi Mooses herätessään puolivalveille ja koetteli käsin arkun kupeille, niinkuin etsisi jotakin. Hymähti sitten sille puuhalleen ja jatkoi puhumistaan, nousematta vielä arkusta:
»Yöllä ulkona käydessäni pisti päähäni oikaista tähän pitkäkseni koettamaan, millainen siinä on Hiljan maata, mutta nukahdin, ja siinä se loppuyö meni.»