»Enkös minä sitä sanonut?» lausui vihdoin Matti osittain syyttäen.
Vastaamatta mitään suntio kaivoi lapiollaan haudan pohjaan kuopan, jonne kätki kallon ja pohjilleen juodun viinapullon. Sen jälkeen miehet jatkoivat taas työtänsä mikäli kykenivät, mutta pitkään aikaan he eivät vaihtaneet keskenään halaistua sanaa.
Iltamyöhällä ehdittyään kotiin Eenokki meni Honkavaaran lähteelle ja pudotti anastamansa hampaan sen pohjaan. Seuraavana aamuna hän taas ilmestyi karjatarhaan lehdespölkyllensä, ikäänkuin ei olisi matkalla ollutkaan.
VIII.
On kulunut useita vuosia siitä, kun patruuna Parrula tyttärineen tuli Viinamäen taloon. Honkavaaran kyläkunta on sen jälkeen jonkun verran muuttunut ulkomuodolleen. Kauniin Kaakkojärven rannalla pienehkö sahalaitos kohottaa rautaista savutorveansa, josta savu kesäisin tupruaa ilmaan yöt päivät. Talvisin saha ei ole käynnissä, mutta kylmien viimojen puhaltaessa järven selältä kuuluu korkealta talviuntaan nukkuvan jättiläisen rautaisesta sieraimesta sen raskas hengitys. Lähellä sahaa on matalapiippuinen oluttehdas, joka on toiminnassa vuodet läpeensä, ja ylempänä päivänrinteisellä kummulla pilkoittaa patruunan palatsimainen, keltaiseksi maalattu torniniekka asuinrakennus kauniin koivikon ympäröimänä. Myöskin monen yksityisen talo on peittänyt punaisella vanhan harmautensa ja koristanut nurkkansa ja akkunapielensä valkoisella. Kaikki tämä antaa kyläkunnalle jonkunlaisen arvokkaan sivistyneisyyteen ja varallisuuteen viittaavan ulkonäön.
Oluttehtaan perustamisen jälkeen tuli panimonhoitajan tupa kyläkunnan miesten vakituiseksi kokouspaikaksi pyhäisin. Aamusta alkaen iltamyöhään siellä istuskeltiin, ryypiskeltiin olutta, pelattiin korttia ja joskus vaihteen vuoksi tapella kahistettiinkin. Ahkerimmat kävijät olivat entisiä kämmentäjiä, joiden joukko luopioiden takia oli supistunut hyvin vähiin.
Niinpä nytkin kesäisenä sunnuntai-iltana loikoili tehtaan pihamaalla joukko puolihumalaisia kyläläisiä. Kolmisen miestä istui tuvassa suuren honkaisen pöydän ääressä, olutpullot edessänsä. Heidän kesken oli virinnyt äänekäs, vertaileva keskustelu entisistä ja nykyisistä ajoista. Suurinta suuta piti Mikkos-Otto, muuan köyhä mökkiläinen, jolla samoin kuin tovereillansakin tuntui olevan erityistä kaunaa patruunaa ja olevia oloja vastaan.
»Se on sillä lailla, miehet, että jos tätä jatkuu, niin ollaan riikillä kohta joka mies», intoili Otto.
»Tätäkö ryyppäämistä?»
»Tätä ja muuta. Minä olen huvikseni katastellut noidenkin isoisten peltoja, jotka ennen työnsivät jumalanviljaa, että ääni kuului ja aidat kallistuivat. Mutta nyt — Otto levitti syliään — tyhjiä kuin Tanelin pöytä, piippa siellä, toinen täällä, ja senkin vähän vie varmasti hätäisen sirppihalla.»