»Parrula on oikea nero rahoja kokoamaan. Mitä hän yhdellä kädellä antaa, sen hän toisella takaisin ottaa. Työmiehilleen hän maksaa jotenkin hyvät palkat, mutta ottaa ne oluen, jauhojen ja suolojen myönnin tuottamalla voitolla takaisin kaksin kalliin. Parhaat tukkipuut hän myö sellaisinaan ulkomaille, mutta kaikenmoiset rujot ja rammat sahuuttaa lankuiksi ja myö ala-arvoisen roskan paikkakunnan tarvitsijoille korkohintoihin… Semmoinen hän on. Mutta en olisi uskonut patruunan kehtaavan sentään näin julkeasti vääryyttä harjoittaa, sillä hänen muilla petoksillaan on ollut olevinaan kuitenkin jonkunlainen oikeuden varjo.»
»Taitaa olla patruunan, niinkuin monen muunkin laita, että ruokahalu kasvaa syödessä», sanoi isäntä.
»Niinpä se näkyy olevan. Herrastuomarin ei olisi pitänyt antaa velkakirjaa, ennenkun saitte rahat.»
»Ei olisi pitänyt», myönsi isäntä. »Mutta luotin häneen ja olin suoraan sanoen hiukan hiprakassa.»
»Konjakki onkin Parrulan kaikkein tärkeimpiä välikappaleita, jonka avulla hän uhreja pyydystää», sanoi Tikander.
»Ei taida herrassöötingin mielestä olla mitään pelastuskeinoa tässä minun asiassani?» kysyi isäntä.
»Oliko vieraitten miesten läsnäollessa puhetta siitä, että velkasumma annetaan vasta myöhemmin?» kysyi Tikander.
»Ei ollut puhetta siitä.»
»Siinä tapauksessa minä valitettavasti en näe muuta keinoa kuin…»
»Kuin maksaa pois olematon velka. Minä en näe sitäkään keinoa. Metsät on myöty ja — juotu, ja muuta keinoa ei ole kuin työntää talonsa tuon kirotun kitaan.»