Eenokin annettua isännälle testamentin jäljennöksen tämä oli sen määräyksiin tyytymätön. Hänen mielestänsä hautakivi ensinnäkin oli kohtuuttoman suuri ja koko hautajaiskomento liiallista. Toiseksi hänen tarkoituksensa oli ollut testamentin määräyksen kautta saada yksin periä sedän omaisuus. Mutta kun Eenokki esitti ajatuksen: mitä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin, ja oli taipumaton muuttamaan valmista asiakirjaa, isäntä ei uskaltanut jännittää jousta kovin kireälle, peläten yksipäisen ukon suuttuvan ja mahdollisesti määräävän suuret rikkautensa jollekin ventovieraalle. Hän lupautui testamentin toimeenpanijaksi, varsinkin kun muut perijät olivat niin väärän koivun takaisia, että heidän osuutensa tulisi suhteellisesti hyvin pieneksi.
XII.
Oli muuan syksyn synkimpiä öitä. Taivas oli kauttaaltaan mustien pilvien peittämä, ja pohjoinen painoi kaikkein suurimpia palkeitansa. Metsä humisi ja ryski, huoneitten nurkista, uuninpelleistä ja hataroista akkunoista kuului terävää vihellystä ja katkeamatonta valittavaa ulvontaa.
Valkeat talonpoikien tuvissa olivat aikaa sitten sammutetut ja ihmiset nukkuivat rauhallista untansa. Mutta ylhäältä Viinamäen ullakkokamarin akkunasta tuikki vielä tuli, niinkuin oli viime aikoina tuikkanut melkein läpi öitten.
Kustaa Tikander istui kiikkutuolissaan ja nautti sielussansa ulkona riehuvan myrskyn raivosta. Painaisi nyt pohjoinen palkeitaan kerrankin niin, että lentäisi akanoina ilmaan kaikki, mitä irti saa, löisi väkevillä siivillään murskaksi ja kaataisi allensa kaiken' sen, mikä pyrkii päätänsä ylöspäin nostamaan. Niin hän tekisi, jos voimaa ja valtaa olisi.
Saatuaan Parrulalta häpeälliset potkut Tikander sulkeutui kamariinsa, ilkeämättä ihmisille tuskin silmiänsä näyttää. Paremman puutteessa hän hankki taas tuomarilta kirjoitustyötä ja nimismieheltä apulaisen toimia, vaikka sydämessään halveksi niitä molempia: sellaiset työt eivät ole miehen tehtäviä. Suurimman osan aikaansa hän käyttikin juopotteluun yksin kamarissansa, ei niin paljon juomisen himosta kuin saadakseen nauttia suloisesta onnen tunteesta. Humalan hetkinä johtui mieleen vain se, mikä oli kaunista ja ihanaa, Anna-neidin kanssa yhdessä tehdyt kesäiset soutumatkat, syksyiset käsikädessä luistelemiset, talviset hiihtoretket ja monet muut. Iloisesti viheltäen hän niitä muisteli.
Mutta kun Tikander aamuisin heräsi todellisuuteen pakottavin päin, tuntui elämä niin itkettävän surkealta, että silmiin herahtivat kohmeloisen herkät kyyneleet. Pahan omantunnon mustaa taustaa vasten kuvastui tällöin vain se, mikä oli katkerata ja kaduttavaa.
Mutta vähitellen, ikäänkuin huomaamatta, laimenivat Tikanderin sielussa monin kerroin märehdityt hellät tunteet ja sijaan astui hänelle näihin asti verraten vieras kolminaisuus: kateus, viha, kosto.
Jo monena yönä peräkkäin hän oli ottanut vaatekaapissa piilossa säilyttämänsä tuohenkäpryn ja paloöljypullon esiin, mutta lopuksi oli kuitenkin pannut ne takaisin säilöön ja ruvennut maata, kiroten heikkouttansa.
Siinä ne olivat taaskin pöydällä hänen edessänsä.