Matinpäiviltä Eenokin voimat alkoivat riutua hiljaa ja huomaamatta kuin auringon paisteessa keväinen jää. Hän ei enää omin apuinsa kyennyt käymään ulkona. Isäntä palkkasi hänen hoitajakseen erään vanhan, uskovaisen sekaisen ja hiukan hassahtavan mummon, kun ei millään mahdilla saanut ketään muuta suostumaan tähän toimeen.
Mummo toi mukanaan vesiharmaan kissansa ja vihreäksi maalatun rukkinsa kamariin.
On muuan kevättalven ilta. Mummon kehrätä hyrrätessä tappuroita loimottavan takkavalkean ääressä tuntui Eenokin olo sängyssä loikoessaan, istuksiessaan ja tupakoidessaan rattoisammalta kuin koskaan ennen. Kehräävää ja kynsin kouristelevaa kissaa sylissänsä hyväillessään kuin pientä lastansa hän, elämänsä yksinäisenä elellyt, sai kerran ennen kuolemaansa ilon kuvitella itsensä perheelliseksi mieheksi. Kaksin verroin rattoisammalta olisi olo tuntunut, jos mummon asemesta rukkia polkemassa olisi ollut Ievastiina-vainaja. Mutta hyvä näinkin.
Myöhemmin illalla puitten uunissa hiilille palettua mummo nosti paistinpannun tulelle, kiehautti veteen sipultamansa kovat leipäpalaset taikinapehmeiksi ja pani sekaan suolaa ja suuren kokkareen voita. Näin valmistamansa leipäressu oli molempien hampaattomien vanhusten herkkuruokaa. Talon kyökistä olisi kyllä annettu valmistakin ruokaa, mutta Eenokin mielestä oli näin mukavampi.
Iltasen jälkeen mummo kitupiikin pöydällä palaessa ja Eenokin sängyssään kädet ristissä kuunnellessa luki kuin ruokasiunaukseksi lyhyen kappaleen »Vissein Syntein Päällekarkauxista.»
»Toisenansa me myös löydämme lähteen tähän itse ruumiin konstitutionissa eli rakennuxessa, ja veren, taikka sisällisten märkyytten laadussa ja muodosa. Ihmiset, joilla on hyvä terveys ja terve vatza, joka myös vaatii väkevintä ruokaa, he vaivatan enämmin näljältä ja janolta, kuin muut, jotka ovat toisenkaltaiset. Tästä tule kansz, että he kiusatan enämmin ylällisyydeltä, menevät myös niin kauvas, että muut taitavat sitä imehdellä.»
Vanhusten vihdoin kallistuessa kumpikin vuoteelleen alkoi sirkka lämpimän uunin raossa laulaa tuttua säveltänsä.
* * * * *
Usein isäntä itsekin pistäytyi Eenokkia katsomassa. Hän oli täysin vakuutettu siitä että sedän päivät ovat pian luetut, mutta tämän rahojen suhteen hän oli jonkun verran levoton. Ei siksi, että hän olisi epäillyt niiden olemassa-oloa, mutta ovatko rahat ajan tullen löydettävissä, se pyrki huolestuttamaan varsinkin kun setä varovaisena miehenä ei suostunut antamaan edes pienintä vihjausta niiden kätköpaikasta. Isännän oli pakko tyytyä vain siihen tiedonantoon, että rahoja on ja että ne ovat luotettavassa säilössä.
Eenokin sisäisessä elämässä hänen viimeisinä aikonaan ei tapahtunut mitään huomattavaa muutosta. Hän oli mielestään hoitanut kunnialla ajallisen leiviskänsä, ja tulevaisuudelta hän ei muuta pyytänyt kuin sen, että muistonsa eläisi maailmassa. Kun tämä hänen viimeinen ja ainoa toivomuksensa näytti toteutuvan yli odotusten, saattoi hän vartoa lähtöänsä rauhallisin mielin.