Sinä yönä metsäherra Gyllenmarck nukkui huonosti.
Hän katseli jalkapäässään räiskyvää rakovalkeaa ja kuinka siitä kipenät lentelivät taivasta kohden, tummenevaa taivaankantta, joka jo oli kirkas tähdistä, — syksy tuli sittenkin auttamattomasti, syksy — ja viimeksi miehiään, jotka makailivat siinä havuilla hänen rinnallaan, vapaina kaikista huolista, tasaisesti hengittäen, suut auki. Tuommoiseksihan hänkin, Gyllenmarck, oli pyrkinyt ja melkein pyrkimyksensä saavuttanut: suuren, häiritsemättömän rauhan.
Nukkuiko Matti Niemeläkin?
Gyllenmarck kohottautui hiukan. Nukkui, aivan niinkuin nuo toisetkin, käsi pään alla. Ja lähtö-uhka oli edessä! Mutta kai hän oli siihen ajatukseen jo tottunut.
Miksi oli Matti Niemelä kääntynyt juuri hänen puoleensa, ynseän, luoksepääsemättömän?
Kauan mietittyään tätä luuli hän ymmärtävänsä Matin logiikan. Ynseät, suljetut, luoksepääsemättömät — nehän ovat juuri niitä rikkaita, kaikkivoipia. Matti oli tarvinnut kokonaisen kuukauden luontonsa karkaisemiseksi, voidakseen puhua hänelle asiansa, siitä huolimatta, että oli tuntenut hänet toistakymmentä vuotta.
Millä tavalla hän voi Matti Niemelää auttaa? Ei millään. Mutta tarvitsihan mies jonkunlaisen oljenkorren voidakseen rauhoittua, selventää ajatuksiaan ja ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin asemansa pelastamiseksi.
Gyllenmarck päätti ottaa oljenkorren aseman. Hän jättäisi sanomatta Matille, ettei hän, köyhä, voi tehdä hänen hyväkseen mitään. Käräjiin oli vielä runsas puolitoista kuukautta — sillä ajalla jo ehtii jos jotakin.
Sitten Gyllenmarck päätti nukkua.
Ja hän nukkui.