* * * * *
Mitä! Tunturi valkoisena, maa valkoisena, ilmassa sinervä pakkastuntu. Kyllä se nyt jää, lumi, ja talvi alkaa.
Maantiellä käveli papin poika. Tyhmä poika muuten. Luki metsänhoitotutkintoa — yliopistossa tietysti, Evoa ei enää ollut —, oli pyrkinyt hänelle auskulteeraamaan. Lapsikin olisi ymmärtänyt, ettei hän huolinut auskultanteista… vai lieneekö hänellä ollut muita tarkoituksia.
Joisikohan konjakkia kahvin kanssa?
Hän joi ja humaltui, mutt'ei tullut synkkämieliseksi. Olihan hän juonut eilenkin eikä silloinkaan ollut tullut synkkämieliseksi, katkeraksi ja filosofiseksi. Kuten aina ennen.
Hän oli eilen ollut Constantin Kaarienpoika Gyllenmarck, Soiluan ja sen kanssa yhdysviljelyksessä olevien tilojen vapaaherra, rikas ja loistava. Hän oli mennyt käräjäpaikalle, vaikkei hänellä ollut sinne mitään asiaa, hän oli tavannut yhtiön lainopillisen apulaisen ja vakinaisen advokaatin.
"Ah, herra tuomari, paljon velvollisuuksia, paljon velvollisuuksia…"
"Strunt i det, herra metsänhoitaja. Pieni velkomisjuttu, joka kai tulee esille joskus puolenyön aikana."
Miks'ei hän sanonut: herra paroni? Oliko hän niin yksinkertainen, ettei tiennyt, vai oliko hän, Gyllenmarck, jo voittanut itsellensä suuren tuntemattomuuden.
"Miks'ette mene johonkin taloonne, herra tuomari? Aika tulee pitkäksi. Kylähän on täynnä yhtiön taloja kuin maantie pikkukiviä…"