"Sinä et siis saa mistään sitä viittätuhatta markkaa?" kysyi
Gyllenmarck.
"Ei se siltä oikein näytä", vastasi Matti Niemelä. "Kävinhän tuota puhumassa Sauvaaran ison rikkaan kanssa, mutt'ei se sanonut tietävänsä keinoa". "Samaa sakkia", murahti Gyllenmarck ja tuumaili oliko laittanut itsensä jonkunlaiseen välikäteen.
Niemelän talossa lämmitettiin kaikkia kamareita, ja pienimmät lapset katselivat sormi suussa metsäherra Gyllenmarckia, josta viime aikoina oli ruvettu kertomaan, että hän oli aivan samanlainen paroni kuin se, joka takavuosina oli häätänyt sata torpparia. Vanhin tyttö tarjoili kahvia, ja Gyllenmarck huomasi, että hänellä oli puhdas iho ja ujo, kirkas katse ja että hän kiusallista huomiota herättämättä olisi voinut kävellä parketilla, suuren ihmisjoukon katsellessa. Sellaista kävelytapaa ei hän ollut täälläpäin tavannut ja hän tunsi jonkunlaisen virkistävän tunteen sisässään, joka tunne ei kuitenkaan kohdistunut tyttöön.
Mutta pirtin takassa räiskyi valkea, valaisten keskilattiaa ja lämmittäen peräseinälle asti; koko huoneessa oli viihtyisä, lämmin tunnelma, ja Gyllenmarck ajatteli, että olisi hän saanut kymmentä vuotta aikaisemmin istuskella pirteissä takkavalkean ääressä ja että olisi se kovaa, jos Matti menettäisi Niemelän. Minkäpä hän sille kuitenkaan mahtaa.
Kun sitten taivaanranta alkoi romottaa punaisena, niinkuin jossakin kaukana olisi ollut tulipalo, kun pakkanen kiihtyi ja tähdet alkoivat syttyä taivaankannelle ja vaarojen ja tunturien ääriviivat erottautua jyrkempinä ja uhkaavampina, juuri silloin, kun poronlihalientä kannettiin pirtin pöydälle ja Gyllenmarckille sanottiin: "tuolla kamarissa ois hosmestarille", näkyi talvitiellä retkue. Etunenässä oli kolme hevosta, joiden sieraimet höyrysivät ja jotka juoksivat pikku hölkkää, pääsemättä kuitenkaan eteenpäin sen nopeammin kuin kovasti käydenkään. Kahdessa ensimmäisessä reessä istui susiturkkiin käärittyjä olentoja, mutta kolmannessa reessä oli kaikenlaista tavaraa ja sen takana kulki taaja miesjoukko, hypellen ja lyöden käsiään yhteen ja tuuppien toisiaan tienposkessa oleviin kinoksiin. Muutamat yrittivät onnellistuttaa usvaista ilmaa ja toisiaan laulunpätkillä, mutta toiset huusivat ja kiroilivat, ja kiroilu, mekastus ja laulu kuuluivat kilometrin päästä Niemelän talon pirtin peräpenkille asti, jolla talon isäntä istui, loi katseen talvitielle ja lausui synkeästi:
"Saatana!"
Kuullessaan isännän puoliääneen kiroavan tuli emäntä uunin luota ja vilkasi hänkin pimenevälle talvitielle.
"Kyllähän ne maksavat… ei sen puolesta", mutisi hän ja katsoi Gyllenmarckiin, aivan kuin pyytääkseen hänen tukeaan mielipiteellensä, "mutta…"
Mitä mutta-sanalla alkavan lauseen piti sisältää, sai Gyllenmarck arvata.
"Maksavat minkä maksavat," sanoi isäntä.