Gunnar Sten myönsi tämän itsekseen ja samalla hän vaistomaisesti iloitsi siitä, että Nurmelainen kaikesta kokeneisuudestaan huolimatta oli hänestä jäljessä ainakin jossakin suhteessa ja että hänellä oli mahdollisuuksia, joita toisella ei ollut.
Hän alkoi uudelleen miettiä kohtaloansa, mutta ajatukset eivät enää tuntuneet niin peloittavilta ja synkiltä kuin ennen. Tulkoon mitä tulleekaan, hän käy sitä vastaan pää pystyssä, onhan hän oman itsensä herra ja ovathan hänellä tulevaisuuden avaimet käsissään.
— Tie onneen käy kokemusten ja kärsimysten kautta, sanoi Nurmelainen.
Niin kai, niin kai se teki. Otettakoon ne sitten vastaan sellaisina kuin tulevat, niin toiset kuin toisetkin.
Ja lasit täyttyivät ja tyhjenivät, soittoa säesti puhe ja nauru, silmät loistivat ja suut hymyilivät, ja ravintolahuoneen ilma oli täynnä tupakansavua ja tuoksuja.
— Lähtään pois, ehdotti Nurmelainen.
— Lähdetään, toisti Gunnar Sten.
Hän tunsi toimintahalua ja elämänintoa, jollaista hän ei ennen ollut tuntenut. Kun hän kiiruhti kiimaiselle, öiselle suurkaupungin kadulle, tunsi hän syöksyvänsä johonkin tuntemattomaan, houkuttelevaan ja lumoavaan, jolle hän ei voinut keksiä nimeä, mutta joka, sen hän tunsi, tulisi antamaan paljon ja vaatimaan paljon.
Mutta kun Nurmelainen ryhtyi puheluun kahden halvalta hajuvedeltä tuoksuvan naisen kanssa, meni häneen uudelleen syvä onttouden tunne, hän tunsi itsensä orvoksi ja yksinäiseksi ja hän olisi kernaasti tahtonut itkeä häpeäänsä.
Nurmelainen vihelsi ajurin.