— Joko sinäkin kaiken tiedät.
— Kyllä. Sellaiset asiat leviävät… Toisin sanoen: ystävät levittävät. Minulle sen kertoi Margit Malm, jolle joku kotikaupungistasi oli soittanut.
Nyt tyttö katsahti häntä ohimenevästi silmiin, ja nuorukainen tunsi punastuvansa, vaikka aiheettomasti. Tyttö oli lausunut Margit Malmin nimen erikoisella äänenpainolla, ja Gunnar Stenin täytyi hymähtää ajatellessaan omapäistä, kaunista liehakkoa, jolle hän oli osoittanut erinäisiä kohteliaisuuksia ja jonka kanssa hän toisinaan oli kuljeskellut kaupungilla, koska aika hänen seurassaan kului erinomaisesti. Tässä hän myöskin luuli keksineensä pohjimmaisen syyn Elsan tylyyteen, ja hänen mielensä kävi hiukan virkeämmäksi.
Tunnelma pysyi kuitenkin samanlaisena, eikä hän tiennyt, mitä olisi sanonut.
— Mitä varten sinä oikeastaan tulit? kysyi tyttö pitkän äänettömyyden jälkeen.
— Pitäisihän sinun se tietää…
Tyttö kohotti kulmiaan ja katsahti häneen pitkään ja tutkivasti.
— Tulin kertomaan sinulle… ja pyytämään anteeksi…
— Mitä minun anteeksiantoni sinua hyödyttäisi?
— Hyödyttää?