— Veljeni Einar on huomannut sen jo aikoja sitten.
Sumuisilla kaduilla liikkuivat ihmiset kuin varjot; kuuli kuinka he kulkivat, ohimennen saattoi erottaa jotkut tutut kasvonpiirteet, kuuli hevosten ja raitiotievaunujen ajavan ohitse, näki niiden vilahtavan, ja sitten katosi kaikki taas sakeaan sumuun ja usvaan ikäänkuin kaiken ulkopuolelle. Mutta tämän kaiken yli kuului taukoamaton humu ja kohina, jossa mitään yksityispiirteitä ei voinut erottaa ja josta ei voinut sanoa, mistä se tuli ja minne se meni, suurkaupungin iankaikkinen, selittämätön kohina. Kaikilla oli kiire, kaikilla niillä näytti olevan koti tai päämäärä, johon pyrkivät, ja tässä kulki hän, Gunnar Sten, katsellen ihmismerta, johon oli hukkuva.
Mihin hän oli ryhtyvä?
Hän kulki äänettömänä, tuskin muistaen tyttöä, joka kulki hänen rinnallaan, ja kun hänen ajatuksensa ennättivät määrättyyn kohtaan, tunsi hän vihlaisun sydämessään.
— Suo anteeksi, Margit, sanoi hän kavahtuen. — Sellaista se on.
— Niin. Valitan, etten ole Elsa Alm. Sillä häntä sinä tällä hetkellä ajattelet.
Gunnar Sten ei voinut kieltää eikä myöntää. Hän kulki vain ja ajatteli: mitä tekee Elsa Alm, missä hän on tällä hetkellä, ajatteleeko hän minua ollenkaan? Kun hän edes tulisi vastaan? Ja jos hän tulisi vastaan — tuntisiko hän mitään, kun näkisi Gunnar Stenin toisen rinnalla.
Hän tunsi taas tuon jo tuttavaksi tulleen vihlaisun povessaan ja äkkiä hän sanoi toverilleen:
— Mennään jonnekin.
— Minne?