Hän tuntee ylitsevuotavaista onnentunnetta.
— Paljon olet sinä antanut minulle, Margit, kokonaisen elämän!
Ja tähän vilpittömään kiitollisuudenhuokaukseen liittyy hienon hieno aavistus valoisasta tulevaisuudesta.
Samalla hän näkee edessään matkan päässä Margit Malmin. Hän ei voi erehtyä hienosta nilkasta, joustavasta käynnistä ja keinuvasta vartalosta. Se on Margit Malm eikä kukaan muu. Ja hänen rinnallaan kävelee eräs kolossi, joka ei voi olla kukaan muu kuin Nurmelainen, hän, jolla on niin hyvä supliikki.
Tämä näky kesken kaikkea vaikuttaa Gunnar Steniin omituisesti. Hän aikoo kiiruhtaa luo, mutta ei tee sitä kuitenkaan, sitten hän aikoo heille huutaa, mutta ääni ei kulje, on kuin kurkkuun olisi tullut joku este…
Hän tuntee, kuinka hänen sydämensä alkaa takoa, kuinka hengitys kulkee läähättäen ja kuinka jäsenet alkavat uupua.
— Joutavia, lapsellista! sanoo hän itsekseen. Margit Malm ja
Nurmelainen — naurettava yhdistelmä.
— Ehkä he juuri puhuvat minusta, jatkaa hän sitten ajatuksiaan ja päättää: — Muuta he eivät voi tehdäkään.
Sekunnin pari seisoo hän paikallaan ja aikoo palata takaisin. Eihän hän ole mikään vakooja. Huomenna kysyy kuin ohimennen Margit Malmilta. Mutta jalat kieltäytyvät tottelemasta, ja häneen menee tajunta, että tuossa hänen silmiensä edessä menee jotakin raunioiksi.
Taasen.