— Viimeinen kohtauksemme poisti tyyten kaikki sellaiset mahdollisuudet. Ymmärrän sinut aivan kirjaimellisesti.
Gunnar Sten katseli tyttöä kiinteästi silmiin. Ja tämän saman tytön menettämistä hän oli surrut melkein mielipuolisuuteen saakka ja olisi ollut valmis antamaan mitä tahansa, saadakseen häneltä edes yhdenkään hyvän sanan. Hän tunsi olevansa syöksymässä jotakin kuilua kohti, ja siihen syöksyyn oli tämä tyttö antanut lujimman sysäyksen. Nyt hän oli nöyrtynyt jonkun hänelle aivan tuntemattoman asian vuoksi, nyt hän oli täällä pyytämässä jotakin, ja hänen nöyrä läsnäolonsa tuotti Gunnar Stenille sanomatonta nautintoa, mutta vain yhdessä merkityksessä.
— Isälläsi on minun isältäni jotakin saamista, jatkoi tyttö arastellen.
— Vai niin, pisti Gunnar Sten väliin. — Vanhoilla sotaherroilla, kuten isäsi, onkin usein huonot asiat.
— Älä viitsi, Gunnar, pyysi tyttö. — Nyt isäsi äkkiarvaamatta tahtoo saamisensa pois. Satutko sinä tästä tietämään?
Nuorukainen oivalsi, mihin tyttö tahtoi päästä, ja hänen silmänsä välähtivät.
— En, vastasi hän nopeasti ja rehellisesti. — Isäni asioista en tiedä. Ja vaikka tietäisinkin, niin ensinnäkään minulla ei ole mitään vaikutusvaltaa isääni ja toiseksi vaikka sitä olisikin, en ole niin suuri lurjus kuin sinä näyt olettavan. Mitä minusta oikeastaan tahdot?
Tyttö oli kauan vaiti ja katseli eteensä.
— Sinä tiedät, miten rakastan isääni, ja ainoa pyyntöni on, että hän saisi lykkäystä sen verran, että ehtii edes miettiä.
— Sinä tiedät itse kaikkein parhaiten, etten voi asialle mitään.