— Portit, jotka ovat aukeamassa, jatkoi Gunnar Sten hitaasti, — voivat nimittäin yhtä pian sulkeutua.
Nurmelainen naurahti, ja ensi kerran Gunnar Sten huomasi, että se muistutti hevosen hirnahdusta. Häntä alkoi vaivata hieno harmi ja hän olisi ollut kiitollinen, jos Nurmelainen olisi noussut ja lähtenyt.
Huoneeseen tuli levoton, jotakin ennustava hiljaisuus, jolloin Nurmelainen kiivaasti poltti sikariaan ja Gunnar Sten salaa haukotteli ja ilmeettömin silmin katseli eteensä ja ympäri huonetta toivoen, että Nurmelainen jo todellakin oivaltaisi lähteä. Ja Nurmelainen aavisti nuorukaisen ajatukset; hän tekikin jo liikkeen noustakseen, mutta samalla hänestä tällainen äkkinäinen lähtö tuntui nololta ja saamattomalta ja hän istui siis neuvottomana ja sanattomana kiinteästi paikallaan.
— Sinä olet oikeassa, sanoi Nurmelainen viimein hitaasti, — sillä itsetiedottomasti pelkäät itsekin porttien sulkeutumista.
— Mm… mm… Tokkohan sentään… Minulla on sentään aina jotakin…
— Kaikkea muuta paitsi voimaa.
— Mm… mm… Tämä on nyt ainoastaan sellainen välitila, jota minä elän siksi, että minulla on siihen varoja… Ettäs tiedät.
Nurmelainen oli koettanut asettua Gunnar Stenin opettajaksi, mutta hätkähti ja tunsi itsensä masennetuksi. Gunnar Steniin oli sittenkin viime aikoina tullut jotakin itsetietoista, surullisen itsetietoista, entisen puoliyksinkertaisen ja lapsellisen neuvottomuuden ja viattomuuden sijaan.
Näin ei Gunnar Sten koskaan olisi voinut vastata Einar Malmille, jonka ehdottoman, hienon ylivoimaisuuden hän tunnusti. Nurmelaisellekin oli hän vastannut enemmän yliotteen säilyttämiseksi kuin pakosta ja totuudenmukaisuudesta ja hän oli itsekin tyytyväinen tylyyn ja katkaisevaan vastaukseensa. Mutta samalla hänen piinautuneen sielunsa läpi vilahti värisyttävä aavistus; hän myönsi itsessään Nurmelaisen sanat tosiksi, ja sisimmässään hän oli näkevinään lopullisen autiuden joka taholta kuollein, ilmeettömin silmin katselevan häntä ja kaikkinielevän kuilun olevan jalkain juuressa. Tarvitsi vain hypätä.
Hän tarjosi Nurmelaiselle viiniä, saadakseen itsekin, ja alkava, kolkko autiudentunne otti väistyäkseen.