Poikaa rupesi äkkiä vilustamaan. Hän oli näkevinään kaikki ne vaiheet edessään, jotka hänen vielä oli läpikäytävä, lukevinaan selostukset sanomalehdissä, näkevinään itsensä raastuvan eteisessä, ja hän menetti taidon vastata.
Kauppaneuvos Sten oli polttanut sikarinsa loppuun, asetti pätkän tavallisella huolellisuudellaan tuhkakuppiin, napitti takkinsa ja nousi.
— Hyvästi, Gunnar, sanoi hän, ojentaen kätensä.
Poika tuijotti ilmeettömin katsein ojennettua kättä, tuijotti ja vaikeni.
— Sinä ymmärrät, että tämä johtuu yksinomaan rakkaudesta sinua kohtaan ja velvollisuudentunnosta yhteiskuntaa kohtaan…
— Saanko minä mennä?
— Et. Sinä jäät, toisin sanoen: sinut haetaan.
— Isä, huusi poika itkunsekaisella äänellä, älkää suotta tehkö asiaa suuremmaksi kuin se on, älkää viitsikö ruveta draamalliseksi ja näytellä Brutusta…
Kauppaneuvos Sten tuli kalpeaksi kuin palttina; hänen kätensä nousi lyödäkseen, mutta laskeutui taas.
— Hyvä Jumala! sopersi hän kauhistuneena. — Noin paatuneeksi en sinua luullut; sinä siis epäilet minuakin, isääsi! Tämäkö on ollut kaiken tulos. — Ei, Gunnar. Nyt hyvästi ja tule ihmiseksi! sanoi hän sitten rauhallisesti ja päättäväisesti ja katosi oven toiselle puolen, sulkien sen.