Einar Malm ajatteli asiaa tarmokkaasti ja puolueettomasti. Hän muisti oman sisarensa, jonka hymy oli kuollut ja jonka poskilla ruusut olivat kalvenneet, ja hän puraisi huultaan, tuntien hetken synnillistä nautintoa siitä, että Gunnar Sten naisi piian. Mutta samassa hän muisti Nurmelaisen, Gunnar Stenin sairaan — mitäpä se muuta voi olla — mielentilan, hänen lapsuudenaikainen, karu ystävyytensä voitti, ja hänen ajatuksensa palasivat entiselle, puolueettomalle ladulle. Gunnar Sten ja piika — yhdistelmä oli kauhea, eikä Einar Malmin tajunta jaksanut sitä sulattaa.
— Hän saa minulle lapsen, Stenin, lausui Gunnar Sten. — Etkö ymmärrä?
Minä tulen kohtelemaan häntä kuin vaimoani.
— Sitä sinä olet jo tehnyt, kirahti Einar Malm: katkerasti. — Häntä ja monta muuta.
Ei, yhdistelmä oli sittenkin mahdoton. Ja Einar Malm järjesti asian niin, ettei nainen huolinut Gunnar Steniä mistään hinnasta. Hän otti ennen paljon rahaa ja lapselleen Stenin nimen.
Viimeksimainittua ei kuitenkaan tarvittu, sillä lapsi syntyi kuolleena ja nainen tuli entiseen paikkaansa.
Margit Malm itki tai tuijotti tunteettomasti eteensä.
— Herkeä, huudahti hänen veljensä ja polki jalkaansa. — Ei kannata, ei tosiaankaan kannata.
— Minä rakastan häntä sittenkin, nyyhkytti sisar.
Siihen ei veli vastannut mitään, katseli vain ikkunasta ulos, ja hänen terveillä kasvoillaan, kuvastui tuskaannus ja viha. Ellei sisarta olisi, jättäisi hän Gunnar Stenin oman onnensa nojaan; siten itsensähävittämisprosessi kävisi nopeammin, katastrofi tulisi nopeammin ja kaikki olisi ohi.
Sillä katastrofi tästä kuitenkin lopuksi tulee, ajatteli hän, siitä ei päästä minnekään.