Hiukan vaivaamalla aivojaan sai hän selville, että tällaista olotilaa oli nyt kestänyt viitisen vuotta. Oli sekin olotilaa: viitisen vuotta yhtä ainoata, jatkuvaa humalaa.
Siis viisi vuotta. Se ei ole kovin pitkä aika ajanjaksona, ihmiselämässä se on jotenkin huomattava aikamäärä, mutta melkein keskeytymättömäksi humalaksi se on suunnaton ajanjakso. Hän ei voinut oikein kuvitella sitä mielessään: viisi vuotta, päivästä toiseen, yhtä ainoata humalaa lyhyet, autiot todellisuuden hetket välissä.
Hän oli siis se Gunnar Sten, joka viisi vuotta sitten oli ollut nuori, toivorikas, sivistynyt, varakas, sanalla sanoen mies, joka voi ja saattaa luottavaisena katsoa tulevaisuuteen, täysin tietoisena siitä, millaiseksi se tulee muodostumaan, ellei maailmanjärjestys horjahtele.
Kaikesta huolimatta hän oli se sama Gunnar Sten, hän, joka oli saanut iskun toisensa jälkeen, hän, jonka tunteet olivat liian herkät, niin herkät, että ne johdattivat häntä ja samalla hän, jolle tunteet olivat muodostuneet täydelliseksi Waterlooksi.
— Teillä on voimakas ruumis, sanoi herra tohtori, — mutta pitemmälle te ette voi jatkaa. Te syöksette itsenne ennemmin tai myöhemmin perikatoon.
Hyppäys oli jo tapahtunut, vaikk'ei taloudellisesti, ja — näin oli paras.
Nyt hän joi vakaumuksesta, periaatteesta, sydämen yltäkylläisyydestä. Ei viinin vuoksi, sillä siihen hän oli liiaksi tottunut, itsetietoisena otti hän lasin käteensä ja laski sen taasen pois. Ei unohduksen vuoksi, sillä sitä hän ei löytänyt. Eikä unohduksen löytäminen mitään olisi merkinnytkään, sillä kalseaa nykyisyyttä hän ei kuitenkaan olisi päässyt pakoon.
Mutta kun hän istui lasinsa ääressä yksinään, ilman seuraa, ja kun viini lämmitti hänen ruumistaan, ei häntä vaivannut ajatus siitä, mikä oli mennyttä, vaan hän eli keskellä sitä aikaa, joka oli niin onnellinen ja niin onneton ja jolloin Margit Malm rakasti häntä ja hän Margit Malmia. Hän ajatteli, teki suunnitelmia, rakasti, haaveili kaikkea humalassa.
Kun hän sitten laski lasin kädestään, ympäröi hänet alastomuus ja autius ja hän tuli synkäksi pessimistiksi, joka näki ympärillään vain maailman täynnä petosta ja vihamielisiä, väijyviä ihmisiä.
Ja hän eli edelleenkin elämäänsä, näki harhakuvia ja vietti entisiä onnenaikoja, jotka ikuisiksi ajoiksi olivat menneet, eli omassa maailmassaan, riippumattomana siitä, mikä häntä todellisuudessa ympäröi. Se oli hänen tähänastisen kehityksensä tulos.