Einar Malm puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaitaan, mutta hänen silmiinsä nousivat suuret kyynelhelmet.
— Mene hakemaan lääkäri alakerrasta, sanoi hän palvelustytölle hillityllä äänellä. Sitten hän voitti sen verran itsensä, että saattoi mennä huoneeseen ja lennättää molemmat ikkunat selälleen.
Parin minuutin kuluttua lääkäri oli paikalla.
— Ei mitään tehtävissä, totesi hän juhlallisesti. Ja luoden katseen molempiin herroihin, jotka hän tunsi, lisäsi hän: — Olisin toivonut, että hän olisi kuollut hiukkaista selvemmin.
Molemmat oivalsivat, mistä oli kysymys.
— Ei, sitä se ei ole, vastasi Einar Malm hiljaa, mutta kiihkeästi.
— Niin. Eihän se mitenkään ole uskottavaa, myönsi lääkärikin miettiväisesti.
Ulkona vonkui syystuuli ja vihmasade kävi pistäväksi.
Einar Malm loi vielä kerran katseen ruumiiseen, peitti sen ja poistui hitain, raskain askelin voimatta salata mielenliikutustaan. Nurmelainen seurasi synkkänä ja äänettömänä. Palvelija katsoi kuin apua rukoillen herrojen jälkeen, mutta nämä eivät katsahtaneetkaan häneen ja hän vaipui hillittömään itkuun.
— Tässä on siis piste, lausui Einar Malm Nurmelaiselle, antaen ajurin mennä. — Voi häntä ja voi rakastavaa sisar-raukkaani.