"Mitä sinä tuolla tavalla…", kuulee hän Heikin äänen sanovan, "tiesithän, ettei siitä hyvä seuraa".
"Voinko minä sitä arvata", vastaa nainen, mutta Helmistä tuntuu, kuin äskeinen pehmeys ja myötätunto olisivat poissa.
Heikki murahtaa siihen jotakin epäselvää, ja Helmi aukaisee silmänsä.
"Lähdetään, Heikki", sanoo hän hiljaa ja pyytävästi, "lähdetään…"
"Mutta pääsemmeköhän me?"
"Kyllä, kyllä minä jaksan", vastaa Helmi päättävästi ja nousee seisomaan.
Hänellä on se tunne, että ellei pian lähdetä, niin hän vaikka juoksee. Minne tahansa, yhdentekevää. Tosinhan hänellä ei enää saa olla omaa tahtoa, mutta hän lähtee kuitenkin.
Sitä hänen ei tarvitse tehdä. Kauniisti ja hellävaroen hänet asetetaan kärryihin. Kun paranee, niin terve tuloa käymään. Kuin unen läpi näkee Helmi viimeisenä Ranta-Konkkalan tyttären silmät, ja hänestä tuntuu, kuin tuon hellyyden kimmellyksen takaa olisi katsellut pohjaton ylenkatse ja kylmä, hillitty viha.
"Kyllä", huokaa emäntä, kun kärryt ovat kääntyneet maantielle, "kyllä on mennyt huonon näköiseksi".
Tuskin huomattavasti kohauttaa tytär olkapäitään.