Ja Helmi rukoilee, ensi kerran pitkiin aikoihin. Mutta rukouskaan ei ole vapaa sivuvaikutteista. Onko oikein näin vain heittäytyä kurjuudessaan Luojansa eteen? Eikö pitäisi ensin koettaa omin voimin syntyä uudestaan ja tehdä, tehdä jotakin! Mutta hän ei voi muuta, ja sitä vartenhan Luoja lähetti ainoan poikansa, — poisottamaan maailman synnit.
* * * * *
Tähän aikaan ovat yöt pitkät. Kun Helmi nousee, ei päivä vieläkään sarasta. Mutta hänen sisässään asuu riemukas lepo ja rauha. Hän on tullut selvyyteen siitä, ettei hän itse voi vaikuttaa asiain kulkuun. Hänen on vain oltava hyvä ja nöyrä ja kärsittävä. Jos asioista tulee kysymys, on hänen parempi vaieta kuin valehdella. Mitä tahansa hänen osakseen tuleekin, mikään ei ole liikaa.
Hän tuntee miltei nautintoa, kun hän ajattelee, että hän voi kärsimyksillä sovittaa syntinsä. Ja hän päättää, että kun aamu tulee, niin hän puhuu Heikin kanssa.
VII
Aamulla Heikki tuleekin Helmin huoneeseen, joka ennen oli isän ja äidin, sitten hänen ja Heikin, nyt vain hänen.
"Huomenta", tervehtii mies tullessaan. "Miten sinä olet nukkunut?"
Heikin katse ei pysähdy Helmiin. Se liukuu ympäri huoneen pysähtymättä suorastaan missään. Ja Helmiin menee varmuus siitä, että mies tulee vain muodon vuoksi, — ettei kenelläkään olisi mitään sanomista.
"Kyllä minä olen nukkunut… koko lailla", vastaa Helmi hiljaisesti.
Mies seisoo epätietoisen näköisenä keskellä lattiaa, mutta sitten hän menee lapsen vuoteen luo, kohottaa peitteen ja ottaa vielä märän lapsen käsiinsä.