"Ei suinkaan se minun rauhaani häiritse."
Saaren isäntä oli seisonut siinä sanattomana ja neuvottoman näköisenä. Heikin oli käynyt häntä sääliksi, niin kuihtuneen ja avuttoman näköiseksi oli pitäjän kenties mahtavin mies mennyt. Mitä ukko itsekseen mietti, sitä ei Heikki voinut arvata. Mutta jos hänellä olisi ollut lahja katsoa Saaren Juhanin sydämeen, olisi hän nähnyt hänen ajattelevan näin: Siitä ei ole pitkä aika, kun minä käskin muutaman kulkumiehen talostani sen vuoksi, että näin hänen lähentelevän tytärtäni. Jos minä olisin antanut hänen olla, niin mahtaisimmeko nyt olla onnellisempia. Ja ehkä minä olisinkin antanut hänen olla, jos olisin tiennyt, että asiat olivat kuin olivat.
Sitten Saaren vanha isäntä käveli pois. Hänellä ei ole enää mitään lisättävää. Lopultakin ovat onni ja onnettomuus Luojan kädessä ja ihmiselle kuuluu vain tehdä työtä ja toimia omantunnon mukaan eikä pistää peukaloaan asioihin, jotka hänelle eivät kuulu.
* * * * *
Tästä on nyt, niinkuin sanottu, joku päivä kulunut. Kulkiessaan ympäri talon tulee Heikki sen rakennuksen kohdalle, joka aikoinaan on ollut Helmin makuuluttina. Nyt hän pysähtyy kuin muita asioita ajatellen sen eteen, mutta äkkiä hänen mieleensä näyttää juolahtavan jotakin ja käymättä tuvassa hän rientää kylälle.
Seuraavana päivänä ilmestyy taloon kaksi kirvesmiestä, jotka alkavat rakennusta purkaa asettaen hirret taitavasti kasaan.
Jotakinhan Helmin on puhuttava, ettei kukaan saisi sanoa, että hän on masentuneen ja pahan omantunnon näköinen. Ja jotakin sanoakseen hän sanookin:
"Tänne on tullut työväkeä."
"Niin on", myöntää mies, "pari kirvesmiestä".
"Jaa", sanoo Helmi ajatuksettomasti.