Hän ottaa lapsensa syliinsä ja muistelee niitä onnenhetkiä, jotka hänellä on ollut sen isän kanssa. Oliko se ollut syntiä. Hän ei myönnä sitä itselleen. Vain se oli ollut syntiä, että hän oli Nikolain perustelematta ja ilman muuta jättänyt, ja se, että hän oli Heikkiä viimeiseen asti pettänyt.
Samalla hänelle selviää toinenkin asia. Hänet oli pidetty maailmasta erillään. Nikolai oli oikeastaan ensimmäinen, joka oli tullut hänen tielleen. Hänestä oli tullut hänen ensimmäinen rakkautensa. Heikistä oli vähitellen kasvanut toinen, suurin ja viimeinen. Ellei Heikki sydämessään ymmärtäisi ja antaisi anteeksi, sitten hänelle ei jäisi muuta kuin niittää kylvönsä ja olla tyytyväinen. Ei hän uskaltanut enää edes pyytää rakkautta, mutta eikö ollut niin, että vaikka teidän syntinne veriruskeat olisivat…
Tultuaan tähän tuntee Saaren Helmi niin raukeata rauhaa, että hänen täytyy nukahtaa.
Ensi kerran pitkästä aikaa ja keskellä päivää.
XVIII
Suontaan Heikkiä inhoittaa oma itsensä. Koko ympäröivä maailma näyttää hänestä erilaiselta kuin muutama tunti sitten. Aurinko ei saisi paistaa, nyt pitäisi olla pimeä ja yö.
Hän ajaa Saareen päin, mutta kääntääkin yht'äkkiä kaupunkiin. Ei hänellä Saaressa enää mitään toimitettavia ole. Työt on tehty ja nyt on sabatti.
"Ah", sanoo hän sitten itsekseen, "mitäs tässä nyt. Pitää olla mies eikä olla tietonaankaan, jatkaa vain elämää niinkuin ennenkin. Vähän paremmastikin, ehkä. Nyt olette täsmälleen yhtä hyviä Helmin kanssa. Kummallakaan ei pitäisi olla sanomista."
Annahan matkan joutua, anna, että alkaisivat paistaa kaupungin kirkontornit ja sen korkeat rakennukset, valkeat, harmajat ja monikirjavat. Anna, että ympärillä olisi taas liikettä, vilskettä ja ihmisiä, jotka eivät tunne. Sillä Suontaan Heikki-poika, Saaren nykyinen isäntä, tuntee olevansa päästään vialla eikä saa kiinni omia ajatuksiaan. Missä hän äsken oli? Ranta-Konkkalassa. Ja Aili sanoi hänelle, että mene Helmin luo ja ole hänelle hyvä.
"Oliko se, mitä Aili antoi, sitten jonkinlainen palkinto siitä, että menen?"