Että Harry ja Nell olivat onnelliset, sitä emme tarvitse lisätä. Nämä niin kovaa kokeneet ihmiset saivat yhdistyksessään ansaitun onnen.
Mitä Simo Fordiin, Uuden Aberfoylen kunnia-kaivosmestariin tulee, niin hän arveli elää kyllin kauan viettääksensä kultahäitä Madgensa kanssa, joka ei myöskään puolestansa mitään enemmin halunnut.
"Ja kultahäitten jälkeen, miksikä ei vielä toiset?" sanoi Jack Ryan.
"Kahdet kultahäät eivät olisi liiaksi teille, hra Simo!"
"Siinä olet oikeassa poikaseni", vastasi vanha kaivosmestari tyyneesti. "Mikä ihme olisikaan elää kahdensadan vuotiaaksi Uuden Aberfoylen ilma-alassa, tässä paikassa, jossa eivät ulkona raivoovat rajuilmat tunnu?"
Suotiinko Coal-Cityn asukkaiden tosiaankin viettää tätä juhlaa? Sen tulevaisuus on osoittava.
Kaikissa tapauksissa löytyi ainakin yksi lintu, joka näytti elävän erinomaisen pitkäikäiseksi, nimittäin vanhan Silfaxin pöllö. Sen nähtiin ensin kiertelevän kaivoksen holvin laessa. Mutta vaikka Nell koki pidättää sitä luonansa, pakeni se kumminkin muutamana päivänä vanhuksen kuoleman jälkeen teille tietämättömille. Ihmisten seura ei nähtävästi ollut sille mieleen, enemmän kuin sen entiselle isännällekään, ja sitä paitsi näkyi se selvästi vihaavan Harrya; se oli mustasukkainen hänelle, joka ensin oli vienyt pois Nellin ja sitten, häilyen syvyyden ylitse, oli taistellut sen kanssa neidon ja omasta elämästänsä.
Sittemmin näki Nell pöllöä vaan pitkien väliaikojen kuluttua ja silloin liitelevän Malcolm-järven ylitse.
Tahtoiko se jälleen nähdä entistä ystäväänsä? Vai tahtoiko se läpitunkevilla katseillaan tutkia sen kuilun pohjaa, joka oli nielassut Silfaxin.
Kumpaakin selitystä uskottiin, sillä pöllö kävi viimein taruksi, josta
Jack Ryan sepitti monta haaveellista kertomusta.
Tämän iloisen toverin ansio on, että vieläkin Skotlannissa talvi-iltoina lauletaan runoa pöllöstä ja vanhasta Silfaxista, muinaisesta katujasta Aberfoylen kaivoksissa.