Dochartin kaivos.
Harry Ford oli 25 vuoden vanha, pitkä, roteva ja hartiakas nuori mies. Hänen totiset kasvonsa ja usein miettivä ulkomuotonsa oli jo lapsuudestaan asti tehnyt hänet huomatuksi kumppaniensa joukossa. Hänen säännölliset kasvonpiirteensä, syvät, lempeät silmänsä, hänen jokseenki suora, paremmin kalvea kuin vaalea tukkansa, tuo luonnollinen viehättäväisyys koko olennossaan, tämä kaikki yhdessä teki hänestä täydellisen Lowlanderin perikuvan, se on oivallisen tasanko-skotlantilaisen. Jo pienestä pahaisesta totutettu kivihiilityöhön, oli hän samalla kunnon kumppani ja rehellinen, hyvä olento. Isänsä johdattamana, oman vaistonsa kiihoittamana, oli hän työskennellyt ja jo aikaisin hankkinut itselleen erityisiä tietoja, ja sillä ijällä, jolloin muut vasta ovat opissa, oli hän jo enemmän — ammattinsa ensimmäisiä — maassa, jossa löytyy harvoja tietämättömiä, siellä kun kaikin neuvoin koetetaan poistaa tietämättömyyttä. Vaikka Harry Fordilla alituiseen olikin kuokka kädessä, ei hän sentähden laiminlyönyt tietojen hankkimista, jotka edistyttäisivät häntä kivihiili-työssä, ja hän olisi varmaan koroitettu isänsä jälkeen Dochartin kaivoksen päällysmieheksi, jos koko kaivos ei olisi autioksi jäänyt.
James Starr oli vielä rivakka astumaan, mutta hän olisi kuitenki jäänyt oppaansa jälkeen, ell'ei tämä olisi viivytellyt askeleitaan.
Sade oli vähän hiljentynyt. Suuret pisarat jakautuivat, ennenkuin putosivat maahan. Oikeastaan vaan muutamat kosteat tuulenpuuskat, joita raitis tuulenleuhka ajelehti, lävistivät ilmaa.
Harry Ford ja James Starr, joista edellinen kantoi insinöörin kevyttä matkalaukkua, kulkivat ensin pitkin vasenta joenrantaa noin penikulma [Aina kun tässä kertomuksessa puhutaan penikulmista, ilman mainitsematta mitä penikulmia ne ovat, tarkoitetaan englannin penikulmia, joita menee 6 yhteen suomalaiseen penikulmaan.] matkaa ja kääntyivät sitte sisämaahan päin, kulkien suurten puiden alla, joiden oksista vettä tippui. Karja-laumoja kävi tyynesti laitumella, syöden tuota altis tuoresta heinää, jota kasvaa ala-Skotlannin nurmikoilla. Niissä oli sarvittomia lehmiä ja hienovillaisia lampaita, niinkuin ne lampaat, joista kerrotaan lasten paimenjutuissa. Paimenta ei näkynyt, koska hän luultavasti etsi sateen suojaa jossakin ontelossa puussa, mutta the colley, erityinen koiralaji tässä osassa Yhdistettyä kuningaskuntaa ja erittäin kiitetty valppaudestaan, kulki ympäri niityllä karjojen vartiana.
Jarowin aukonsuu oli noin kaksikolmattaosaa suomen penikulmaa Callanderista. James Starr ei voinut poistaa niitä liikutuksia, joita hän tunsi pitkin matkaa. Hän ei ollut nähnyt näitä seutuja siitä päivin, kuin viimeinen hiilitynnyri Aberfoylen kaivoksista oli tyhjennetty erääsen Glasgowin rautatien vaunuun. Maanviljelys oli nyt astunut tuon virkeämmän ja toimekkaamman teollisuuden sijaan. Eroitus oli vielä huomattavampi, koska vainiotyöt talveksi olivat pysäytetyt, ikäänkuin viettivät lupa-aikaa. Entisinä aikoina sitä vastoin elähytti tähän vuoden aikaan seutua sekä maan päällä, että sen alla kaivosväestö. Noita suuria hiilirattaita kuletettiin yöt päivät. Rautatiekiskot, jotka nyt olivat vajonneet maahan märänneiltä vuoliaisiltaan, ratisivat silloin vaunujen painosta. Nyt muuttuivat nuo kaivosaukkoihin vievät ratatiet tavallisiksi ajo- ja kulkuteiksi. James Starr luuli kulkevansa erämaassa.
Surullisena katseli siis insinööri ympärilleen. Hän seisahtui toisinaan huoahtaaksensa. Hän kuunteli. Koneiden huudot ja puuhkamiset eivät enää kaiuttaneet ilmaa. Taivaan rannalla ei huomattu yhtään noita mustanpuoleisia savupatsaita, joiden teollisuuden harjoittaja niin mielellään näkee hattaroihin ja pilviin nousevan. Ei mikään korkea, pyöreä tahi kulmikas savupiippu tupruttanut savupilviään, joita se oli saanut itse kivihiilivarastoista, ei mikään höyrypilli huutaen puhaltanut valkoista savuaan. Maa, joka ennen oli täynnä hiili-tomua, oli nyt niin eriskummaisen näköinen, jommoisena James Starr ei ollut tottunut sitä näkemään.
Kun insinööri seisahtui, pysähtyi myöskin Harry Ford. Nuori kaivosmies seisoi ääneti ja odotti. Hän tajusi hyvin, mitä matkatoverinsa mielessä liikkui, ja otti täydesti osaa hänen tunteihinsa — olihan hän kivihiilen lapsi, jonka koko elämä oli kulunut maan sisustassa.
"Niin, Harry, täällä on kaikki muuttunut?" sanoi James Starr. "Mutta, kun aina vaan otettiin ja otettiin, täytyihän hiilivaraston viimein loppua! Kaipaatko sitä aikaa?"
"Kyllä, minä kaipaan sitä, hra Starr", vastasi Harry. "Työ oli kovaa ja raskasta, mutta se miellytti niinkuin kaikkinainen taistelu".