"Tiedän kyllä", jatkoi insinööri, "ett'ei vedenjohto- eikä sähköoppi ole vielä näyttäneet mitä ne voivat, ja että näitä molempia voimia tulevaisuudessa vielä käytetään paljoa täydellisemmin. Mutta mitä siitä! Kivihiili on helposti käytettyä ja mukautuu suuremmitta vaivoitta teollisuuden eri vaatimusten mukaan. Valitettavasti eivät ihmiset oman mielivaltansa mukaan voi sitä tuottaa! Ulkopuoliset metsät kyllä kasvavat uudestaan lämpimän ja veden vaikutuksesta, mutta sisälliset metsät, ne eivät kasva, eikä maanpallo koskaan enää tule siihen tilaan, joka on välttämätön niiden muodostumiseksi".
James Starr ja hänen kumppaninsa olivat puhellessaan kiiruhtaneet kulkuaan. Tunnin kuluttua, siitä kuin lähtivät Callanderista, tulivat Dochartin aukolle.
Välipitämättömin ja kylminkin olisi heltynyt nähdessään sen surullisen näyn, joka ympäröi hyljättyä kaivosta. Se oli kuin jonkun ruumiin luuranko, joka nykyään vielä oli ollut täynnä eloa.
Suuri kenttä, jonka ympärillä muutama kituva puu kasvoi, oli peitetty mustalla hiilitomulla, mutta siinä ei huomattu yhtään kivihiilipalasta eikä sysimurskaa. Kaikki oli viety pois ja aikoja sitte käytetty.
Pienellä kummulla kuvautui sateen ja päiväpaisteen heikontamien puutelineiden varjokuva. Telineiden huipulla näkyi suuri ratas ja alempana oli vankka rataskehä, jonka ympäri ennen ne hihnat kulkivat, mitkä nostivat tynnyrit maan pinnalle.
Siinä oli myöskin tuo nykyään rappiolle joutunut konehuone, jossa ennen nuo sileät ja kiiltävät koneet olivat, joiden eri osat olivat tehdyt teräksestä ja messingistä. Muutamia muurikappaleita oli maassa puoleksi lahonneiden ja kosteudesta sammaltuneiden parsien seassa. Pumppuvipujen jäännöksiä, joissa vielä rippui pumppuvarsia, lopen käytettyjä tahi katkenneita köysiä, hammasrattaita, kumottuja vintturikoneita, muutamia longissaan rippuvia, kalan kylkiluiden näköisiä porrasastimia, rautakiskoja murtuneilla vuoliaisilla, joita vielä pari, kolme horjuvaa paalua kannatti, ja rautatiekiskot, jotka eivät kannattaneet pientä tyhjää vaunuakaan — semmoinen oli Dochartin aukon rappeutunut ulkonäkö.
Kaivos-sammio, halenneine ja hajalle pudonneine kivineen, oli tykkänään paksun sammaleen peitossa. Tuossa taas huomattiin jälkiä rajoitetusta paikasta, jossa suuruutensa tahi laatunsa puolesta eroitettava kivihiili säilytettiin. Viimein tynnyripalasissa rippuvia ketju-kappaleita, rautalevy-palasia haljenneesta höyrypannusta, vääntyneitä ja mutkistuneita pumpun mäntiä, pitkiä kiepottimia, jotka rippuivat pumppuhirsissä, porrassiltoja, joita tuuli vavahutteli; porraspuita, jotka ratisivat jaloin astuttaessa, halenneita muureja, puoleksi maahan romahtaneita kattoja, joiden ylitse kohosi lohenneita savupiippuja, muistuttaen noita uudenaikaisia kanuuneja; kaikki tämä vaikutti katselijassa ääretöntä hävityksen, kurjuuden ja viheliäisyyden tunnetta, jommoista eivät vanhan kivilinnan rauniot, eivätkä maahan tasoitetun linnoituksen jäännökset herätä.
"Tämäpä hävitystä!" sanoi James Starr, katsahtaen nuoreen mieheen, joka ei vastannut.
Molemmat astuivat nyt sen katoksen alle, joka suojasi Jarowin aukon suuta, jonka portaita myöten vielä voi päästä kaivoksen alempiin käytäviin.
Insinööri kumartui alas aukkoon.