Harry astui alas ylimmäisten portaiden astimia. James Starr seurasi häntä. Pian olivat molemmat syvässä pimeydessä, jota lampun valo vaan heikosti valaisi. Nuori mies nosti lampun päälaelleen, voidaksensa paremmin valaista kumppaniansa.
Insinööri ja hänen oppaansa olivat kaivostyömiesten omituisilla, vakavilla askeleilla kulkeneet noin kymmenkunta porrasta alaspäin. He olivatkin vielä hyvissä voimin.
James Starr tarkasteli jollakin uteliaalla harrastuksella, niin paljo kuin himmeän lampun valossa voi nähdä, synkeän kaivoskäytävän seiniä, jotka vielä olivat peitetyt puoli lahonneella lautavuorauksella.
Kun olivat tulleet viidennelletoista penkereelle, se on, noin matkansa puoli tiehen, pysähtyivät he hetkeksi.
"Minulla ei ole sinun jalkojasi, poikaseni", sanoi insinööri vetäen syvästi henkeään, "mutta käypihän se kuitenkin!"
"Te olette varma, hra Starr", vastasi Harry "ja näettekös se onkin jotain, kun on kauan elänyt kaivoksessa".
"Sinä olet oikeassa, Harry. Ennen muinoin, kun olin 20 vuoden vanha, olisin kyllä laskeutunut alas kertaakaan huoahtamatta. Matkalle!"
Samassa kun aikoivat lähteä penkereeltä, kuului syvyydestä etäinen ääni. Se tuli kuin ääniaalto, joka paisuen paisumistaan käypi yhä selvemmäksi.
"Kuka sieltä tulee?" kysyi insinööri ja pidätti Harrya kädellään.
"Sitä en voi sanoa", vastasi nuori kaivostyömies.