Sitte kumartui hän alas penkereeltä ja huusi:
"Hohoi, Jack!"
"Sinäkö olet Harry?" vastasi ääni. "Odota, minä tulen".
Ja laulu kaikui taaskin niin kauniisti.
Muutama silmänräpäys myöhemmin näkyi heikon lampun valossa kookas, noin 20 vuotias nuori mies, jolla oli iloiset kasvot, veitikkamaiset silmät, suu naurussa ja punainen tukka, hän astui jo viidennentoista portaan penkereelle.
Ensi työkseen hän vahvasti puristi Harryn kättä, jonka tämä hänelle tarjosi.
"Hauskaa on tavata sinua!" huudahti Jack. "Mutta pyhän Mungon kautta, jos olisin tietänyt, että tänään olit lähtenyt maanpinnalle, olisin säästänyt itseäni alas laskeumasta!"
"Hra James Starr!" sanoi silloin Harry ja käänsi lampun kohti insinööriä, joka oli seisonut pimennossa.
"Hra Starr!" vastasi Jack Ryan. "Oh, hra insinööri, minä en olisi todellakaan tuntenut teitä. Sen jälkeen kuin jätin kaivoksen, eivät silmäni enää ole tottuneet pimeään".
"Mutta minä muistan nyt hyvin poika nulikan, joka aina lauloi ja rallatteli. Siitä on nyt kymmenen vuotta kulunut, poikaseni. Se kai juuri olit sinä?"