Simo Ford, kaivosmestari Dochartin kaivoksessa, silloin 55 vuoden vanha, sekä muutamat muut työnjohtajat seisoivat hänen läheisyydessään.
James Starr otti hatun päästään. Työmiehet, jotka myös ottivat päähineensä päästään, seisoivat äänettöminä.
Tämä jäähyväis-hetki oli liikuttava, melkein suuremmoinen.
"Ystäväni", lausui insinööri "hetki on tullut, jona meidän täytyy erota. Aberfoylen kaivokset, jotka meitä niin monet vuodet ovat yhdistäneet yhteisellä työllä, ovat tyhjennetyt. Tutkimisillamme emme ole voineet löytää mitään uutta kerrosta ja viimeinen kivihiililohkare on nostettu Dochartin kaivoksesta".
Sanojensa vahvikkeeksi osoitti James Starr työmiehille kivihiilipalasta, joka oli jätetty käsikärryihin.
"Tämä kivihiilipalanen, ystäväni", jatkoi James Starr, "on ikäänkuin viimeinen verenpisara, joka juoksi kaivoksen suonissa! Me säilytämme sen, niinkuin olemme tallentaneet ensimmäisenkin palasen, joka 150 vuotta takaperin ensiksi otettiin Aberfoylen kivihiilialasta. Näiden palasten välillä on monta sukupolvea toistensa jälkeen työskennellyt kaivoksissamme! Nyt se on mennyttä. Viimeiset sanat, jotka insinöörinne puhuu teille ovat jäähyväissanoja. Te olette saaneet elatuksenne tästä kaivoksesta, joka teidän työllänne on tyhjentynyt. Työ on ollut raskasta, vaikk'ei edutonta, eikä voittoa vailla. Suuren perheemme on nyt hajoaminen, ja luultava on, ett'ei tulevaisuus voi yhdistää sen hajotettuja jäseniä. Elkää kuitenkaan unhottako, että kauan olemme yhdessä eläneet ja että Aberfoylen kaivoksen työmiehet pitävät velvollisuutenaan auttaa toisiaan. Teidän esimiehenne eivät tätä suinkaan unhota. Jotka yhdessä ovat työtä tehneet, eivät voi olla vieraat toisilleen. Tahdomme pitää teitä muistossamme, ja missä ikänä esiinnytte rehellisinä ihmisinä, on puoltosanamme hyödyttävä teitä. Hyvästi siis ystäväni, jääkää Herran haltuun!"
Kun James Starr oli lopettanut puheensa, sulki hän syliinsä kaivoksen vanhimman työmiehen, jonka silmissä kyyneleet välkkyivät. Sitte tulivat kaivosmestarit jättämään hyvästi; työmiehet heiluttivat hattujaan ja lakkiaan ilmassa huutaen:
"Hyvästi, James Starr, esimiehemme ja ystävämme!"
Tämä eronhetki oli pysyvä unhottumattomana muistona näiden kunnioitettavain ihmisten sydämissä. Mutta nyt oli heidän kuitenkin lähteminen tästä suuresta pihasta. Kaikki kävi tyhjäksi James Starrin ympärillä. Nuo mustat Dochartin kaivoksen seinät kaiuttivat viimeisen kerran työmiesten askelia ja tyhjä äänettömyys seurasi vilkasta elämää, joka tähän asti oli vallinnut Aberfoylen kaivoksissa.
Yksi mies oli kuitenkin jäänyt James Starrin luokse.